Yt:t herättävät aina tunteita – enimmäkseen negatiivisia. Ne tuovat pelkoa, epäluuloisuutta, huhuja ja tärkeimmän kysymyksen: Kuinka minun käy? Näitä kysymyksiä on pohtinut jokainen oamkilainen tänä keväänä. Huolipuheet ovat olleet jokapäiväisiä, miten työni jatkuu, ketä irtisanotaan ja kuinka pitkiä lomautuksia on tulossa.

Tiukka taloustilanne edellyttää rakenteiden ja toimintatapojen muutoksia. Huonoissa ajoissa sanotaan piilevän uudistumisen mahdollisuus, ja siihen on uskominen. Pelon ilmapiirissä on vaikea nähdä erilaisia mahdollisuuksia, ja yleensäkin sellainen luo näköalattomuutta.

On hyvä muistaa, ettei henkilöstön osaaminen ole kadonnut minnekään. Omaa tulevaisuuden uskoa ei ole syytä menettää. Omaa osaamistaan kannattaa päivittää aina, ja uuden opiskeleminen lisää myös uusia työmahdollisuuksia.

Sekin on muistettava,  että henkilöstön vähentämiseen liittyvät  neuvottelut ovat yksi yt-lain menettelyistä, mutta eivät lain ja yhteistoiminnan koko sisältö. Yhteistoiminnassa on kysymys myös organisaation ja henkilöstön merkittävästä hyvinvointitekijästä. Yhteistoiminta tarkoittaa jatkuvan muutoksen ennakoivaa hallintaa.

Ajattelen, että aina on pidettävä huolta omasta hyvinvoinnistaan; erityisesti raskaina aikoina. Olin viikon lomalla: golffasin, leikin lastenlasten kanssa ja nautin hyvästä ruuasta. Toivon, että jokaisella olisi mahdollisuus irrottautua hetkeksi työstä ja kerätä voimia. Itsekin olen kokenut menneen kahden kuukauden työjakson yhdeksi työurani kuluttavimmista – ja prosessi jatkuu vielä tovin intensiivisenä ennen lopullisia päätöksiä. Sen jälkeen katseet tulee suunnata tulevaisuuteen ja hakea uutta energiaa kesäkaudelta.

Tulevat irtisanomiset ovat raskaita kaikille osapuolille – raskaimpia asioita, mitä työelämässä voi kohdata. Ne eivät ole vain numeroita vaan ihmisiä. Se helpottaa, että näkemykseni mukaan joka tasolla on tehty, paitsi Oamkin kokonaisedun kannalta hyvää, myös inhimilliset näkökohdat huomioivaa valmistelutyötä.

Toivon jaksamista ja positiivista tunnetta jokaiselle – kaikesta huolimatta!

Jouko Paaso