Opiskellessani minulla oli ennakkoluuloja. Olin mielestäni valinnut alan, jossa saan hiippailla valtavassa kirjastosalissa ja hypistellä kauniita nahkakantisia kirjoja maailmanhistorian klassikoiden katveessa. Moisesta miljööstä on vain yksi lipsahtava askel Tylypahkaan ja muihin satumaailmoihin, joilla on yhtä paljon tekemistä todellisuuden kanssa kuin nahkaisista kirjanselkämyksistä rakentuvilla kymmenmetrisillä kirjamuureilla, joita pitkin liu’utaan romanttisesti rullatikkailla. Ehkäpä entisaikojen kollegani ovat päässeet nauttimaan kuvailemastani työympäristöstä, mutta minun sukupolveni ulottumattomissa ne lienevät olleen jo kauan. En voi kieltää olevani ihan hitusen pettynyt.

Seuratessani keskustelua kirjastoalasta maallikkojen keskuudessa huomaan, että tämä tarumainen näkemys kirjastotyöstä on kovasti voimissaan. Tableteista ja apseista huolimatta perinteistä mielikuvaa kirjastosta hiljaisine hyllyineen ja suoraselkäisine täteineen pidetään sitkeästi yllä. Mielikuva on vähän kuten ne lankapuhelimen muotoiset ikonit puhelinnumeroiden edessä.

Sen sijaan tänäkin aamuna löydän itseni toimistomaisesta työhuoneesta lcd-näytön äärestä. Kirjastosali meillä on toki edelleen, mutta kirjahyllyt ovat ergonomisen korkuiset. Ei puhettakaan, että työntekijän saati asiakkaan tarvitsisi leikkiä hengellään kiipeilemällä huterilla tikkailla. Kirjanselkämyksetkin ovat kontaktimuovilla päällystettyä usein varsin iloisen väristä muovisekoitetta. Sivut sentään ovat vielä paperia. Paitsi e-kirjoissa, jotka eivät ole käsin hypisteltävissä ollenkaan. Paitsi tietysti lcd:n tai plasman välityksellä. Näppituntuma on kaltsakka.

Minulla on alan töitä takana vasta reilut 7 vuotta, mutta huomaan ajautuneeni hermostuttavan kauas fyysisistä kirjoista. Kirjat (ja muut aineistot) tuntuvat olevan yhä enemmän ja enemmän läsnä ainoastaan hakutuloslistoissa ja kirjaston tietojärjestelmissä. Uutuusseuranta tapahtuu verkossa ja hankintaehdotukset täytetään yhteisellä verkkolevyllä sijaitsevaan tiedostoon. Asiakastyötä saan edelleen onneksi tehdä paljon, mutta siitäkin suuri osa tapahtuu nykyisin verkossa chat-ikkunan kautta.

Siltikin vielä vuonna 2016 kirjastotyö sisältää myös kouriintuntuvia tehtäviä: kirjapaketteja vastaanotetaan, uudennahkeat kirjat puretaan ja leimataan kirjaston leimalla kuten tehtiin jo 100 vuotta sitten. Luetteloinnin jälkeen ne kärrätään saliin selattavaksi ja lainattavaksi. Tai sitten ne kulkevat punaisissa kirjakasseissa Kotkantielle ja Tepalle, ja joko jäävät sinne tai tulevat takaisin.

Monet sote-kirjoista puolestaan matkustavat Itellan sinisissä muovilaatikoissa pari kertaa viikossa Oulaisiin ja takaisin. Toiset menevät Kajaanin ammattikorkeakouluun tai Oulun yliopistoon yhteislainaan, ja jotkut jopa toiselle puolelle Suomea kaukolainaan.

Langattoman sähköisyyden utopioista huolimatta opiskelijatkin toivovat joka ikisessä asiakaskyselyssä lisää painettuja kirjoja. Niitä on kuulemma mukavampi lukea, ja tottahan se onkin.

Tämän päivän kirjastotyö tuntuu kaiken kaikkiaan kumman jakomielitautiselta. Toisaalta on painetta siirtää enemmän ja enemmän kokoelmista sähköiseen muotoon, mutta toisaalta asiakkaat kokevat sähköiset materiaalit vieraiksi ja vaikeiksi, ja valitsevat kerta toisensa perään mieluummin painetun kirjan tai lehden.