Me kaikki tiedämme tarinan sukkia syövästä pesukoneesta. Kun sukkaparin laittaa pesukoneeseen, niin sieltä ulos tulee vain toinen. Toinen sukka on kadonnut omille teilleen, eikä sitä löydy mistään. Cecelia Ahernin romaanissa ”Ihmemaa” käsitellään juuri tätä asiaa, minne kaikki kadonneet tavarat päätyvät.

Sandy Short etsii työkseen kadonneita ihmisiä ja kadonneiden asioiden löytäminen on hänelle lähestulkoon pakkomielle. Tutkiessaan yhden henkilön katoamista Sandy yllättäen huomaa olevansa itsekin kadonnut.  Hän ei tiedä missä on, vaan tuntuu joutuneen paikkaan, jonne kaikki kadonneet asiat päätyvät. Paikkaan, joka tuntuu olevan oman maailmamme rinnakkaismaailma.  Sieltä löytyvät hänen tavaransa, jotka ovat joskus kadonneet ja joita hän on etsinyt turhaan. Siellä myös asuvat ne ihmiset, jotka ovat joskus kadonneet jälkiä jättämättä ja joita Sandy on etsinyt. Mutta vaikka se on paikka, jonne kadonneet asiat päätyvät, niin ei sieltä kuitenkaan kaikkea kadonnutta löydy. Kaikki kadonnut ei oikeasti ole kadonnutta.

Kirja oli hyvin mukaansa tempaava ja sitä oli hyvin miellyttävää lukea. Siinä oli jokin koukku, joka melkeinpä vaati lukemaan vielä seuraavankin sivun, vaikka oli jo väsynyt ja teki mieli mennä nukkumaan.  Kuitenkin sitä vain halusi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä uutta tulee ilmi. Kirjan tapahtumia miettiessä huomaa, ettei siinä paljoa tapahtumia loppujen lopuksi ollut. Pyörittiin koko ajan kahden asian ympärillä ja mietittiin asioita uudesta näkökulmasta. Kuitenkaan kirja ei päässyt yllättämään tylsyydellä, sillä tylsä se ei ollut.

Toinen asia, mikä jäi kirjassa hieman häiritsemään, oli sen ennalta arvattavuus.  Välillä tuntui, että olin lukenut tämän kirjan aikaisemminkin, jotenkin kaikki oli niin tuttua. Juoneen olisi kaivannut hieman yllätyksellisyyttä. Mieleeni jäi eräs kohtaus, joka tapahtui aika lähellä kirjan keskikohtaa. Minulle tuli vahva tunne, että kirjan keskikohdassa kohtaus tulisi jatkumaan näin. Olin oikeassa, niin siinä kävikin. Ennalta-arvattavuus oli hieman häiritsevää, sillä se vei osan lukuilosta mukanaan. Miksi muutoin niin ihanassa kirjassa oli niin tavallinen juoni? Kirjan henkeen olisi sopinut jokin hyvin erikoinen ja ennalta-arvaamaton taoahtuma; jotain, mitä ei olisi osannut odottaa. Loppujen lopuksi koko kirja päättyi niin, miten olinkin sen olettanut päättyvän. Mikä kyllä oli harmi.

Jotenkin kirja oli hieman ristiriitainen. Vaikka se olikin ennalta-arvattava, niin silti se ei ollut tylsä. Ahernin kirjoitustyyli oli jotenkin niin lumoavaa, että haluaisin vain kadota jälleen tuohon taianomaiseen maailmaan ja unohtaa kaiken muun ympäriltäni. Pitäisi tarttua Ahernin muihin kirjoihin ja lukea, että ovatko ne yhtä lumoavia kuin Ihmemaa.

Katja Seppä, KIR15SP