Työnnän vanhan soutuveneeni säännöstelyn syövyttävän vaikutuksen suojaksi kivetystä kotirannastani joen haltuun ja selviän ongelmitta istumaan penkilleni. Se on aina vähän onnessa, kivetty ranta ei ole niitä helpoimpia. Melon hitaasti ylävirtaan, kohti kirkon kupeessa olevaa koskea. Sitä lähestyessäni veden kohina voimistuu, ja peittää lopulta alleen kaupungin liikenteen äänet, mitä nyt ambulanssin kaukainen huuto mittailee vielä joen voimaa. Se on kuitenkin tuomittu häviämään. Ja pian olen osa jokea, kuin irti kaikesta muusta. Allani ja ympärilläni on joki, ja sen äänet ja tuoksut täyttävät kaiken tyhjän tilan.

Joen pinnalla olen kuin pohjalla, Ylivieskan kerrostalotkin katoavat jokitörmien suojiin. Mutta kirkon torni kipuaa sinnikkäästi näkyville, kuin jotakin kohti, jotakin tavoitellen. Vilkaisen vaistomaisesti ylös, mutta en näe siellä mitään muuta kuin naakkaparven levottoman singahtelun. Huomaan, että joku vilkuttaa minulle joen ylittävältä Helaalan sillalta. Hän näyttää huutavan jotakin, mutta sanat jäävät matkalle. En näe, tulisiko minun tuntea hänet. Heilutan hänelle takaisin.

Saaren kupeessa kurkkaan uudelleen ylemmäksi, tällä kertaa saaren pajupensaiden ja leppien lehvästöön. Pusikko on harmaan savinen vielä liki pari metriä pääni yläpuolella, oksissa roikkuu muovinpalasia, kertakäyttöpakkauksia, narunpätkiä, järviruokojen ja muiden kasvien kuolleita jäänteitä. Tuolla jossain, yläpuolellani, vesi raivosi vielä pari viikkoa sitten kesätulvan näyttäessä voimiaan. Tunnen itseni entistäkin pienemmäksi, mutta samalla koen jonkinlaista mielihyvää siitä, että on olemassa asioita, joille ei tarvitse voida mitään. Vai tarvitseeko?

Ajatukset valuvat silti päässäni siinä missä joki virtaa. Tuntuu turhalta taistella vesistä pois ravinteiden milligrammoja kun sitten iskeekin tulva, joka huuhtoo mennessään satoja ja tuhansia kiloja fosforia ja typpeä? Mutta tuntuu lohduttavalta ajatella, miten nopeasti vesi joessa vaihtuukaan. Pitäisi siis löytää yläjuoksulta sellainen suurensuuri hana, josta voisi loputtomasti liruttaa jokeen putipuhdasta vettä. Lähtisinkö sitä etsimään?

Veneeni telakoituu kosken alapuoliseen akanvirtaan, pysyen liki paikoillaan, mitä nyt hetkittäin tuulen henki sitä hivenen pyöräyttää. Mutta jo parin metrin päässä kosken virta imisi minut mukaansa, kohti merta. Rantapolulla nuori pari on kävelyllä itkevän lapsensa kanssa. Koski nauraa itkun ilmeille iloisen solinan. Kosken kohdalla äiti näyttää osoittavan lapselle jotakin joesta. Lapsi nauliintuu niille sijoilleen ja jää tuijottamaan joelle. Hieman myöhemmin näen, miten vanhemmat yrittävät houkutella lapsensa uudelleen liikkeelle. Kiukku on vaihtanut puolta, mutta se ei vaikuta joen iloon.

Näen myös mustiin pukeutuneen vanhan mummon astelevan kirkon kupeesta hautausmaalta kohti jokitörmää. Lähempänä jokea hän astuukin yllättäen auringonvaloon. Ja minä huomaan erehtyneeni: Ei hän niin vanha olekaan, ja sitä paitsi hänellä näyttäisi olevan värikäs kukkaleninki päällään. Hänen vilkutuksensa on iloinen, kävelykepillä kepeästi tehty. Omani on liikuttunut.

Heitän uistimen virtaan, ja näen, kuinka vieheen lippa pyörii ja välkkyy taistellessaan veden voimaa vastaan. Pajupusikon savisuus ja oksissa roikkuvat jätteet häiritsevät silti tunnelmaa. Käännän vanhaa hattureuhkaani siten, että häiriö rajautuu pois näkökentästäni. Mietin, millä keinolla voisin saada jokaisen kaupunkilaisen hetkeksi tänne joen kuohujen keskelle, kokemaan virran itse.

Minä voisin olla vaikka kaupunginsoutaja. Ensi kesänä.

Tapio Koistinaho, ympäristösihteeri
Ylivieskan kaupunki