Suomen kielen sanahistoriassa osaamisen alkuperäinen merkitys on osuminen. Osaaminen on sitä, että nuoli osuu maaliinsa ja keihäs lävistää karhun sydämen. Osaamista on myös, kun osat sopivat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden. Osaaminen on aina ollut ihmisen elämässä tärkeintä, sillä ilman osaamista elämä ei jatku. Elämä on osaamisperustaista.

Osaamisen turvaamiseksi ihminen on kehittänyt kasvatuksen ja koulutuksen, joita on harrastettu hamasta muinaisuudesta saakka. Onko kysymyksessä jonkinlainen epäluottamuslause näitä instituutioita kohtaan, kun nykyisin puhutaan osaamisperustaisuudesta ikään kuin uutena asiana? EU edistää voimallisin keinoin ja hankerahoituksen avulla osaamisperusteista koulutusta Euroopan Unionin alueella. Suomessakin olemme osaamisperustaisuudessa hyvin sisällä. Ammatillisen toisen asteen toimittua edelläkävijänä, ”osaamisjohtoisesta koulutuksen kehittämisestä” on tullut tavoiteltava ihanne ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissakin. Varsinkin ylimmän opetuksen piirissä osaamisperustaista kehittämistä karsastetaan vielä laajalti. Erityisen hankalia asioita ovat AHOTit ja osaamistavoitteiden muotoilut. Moni akateemikko kysyy mielessään ja silloin tällöin ääneenkin, miksi tällaista pelleilyä täytyy tehdä. Ymmärrän kriittistä opettajaa siinä, että tämä voi tuntua epäluottamuslauseelta hänen koulutuksensa korkeaa laatua kohtaan, mutta voin kuitenkin lohduttaa, että tässä ei epäillä yksittäisiä kouluttajia vaan länsimaista koulutusta yleensä, ja aivan syystä. Osaamisperustaisuutta täytyy kehittää, sillä koulutusjärjestelmä on ilmeisesti vähin erin kadottanut kykyään osaamisen luotettavaan tunnistamiseen.

Koulutus, joka ei tunnista osaamista oikein, on korruptoitunutta. Tällä en tarkoita lahjontaa vaan pilaantumista ja epäoleellisen nostamista oleelliseksi. Suurin pilaantumisen syy on oppimisen arvioinnin pinnallistumisessa, mikä on alkanut jo todella kauan aikaa sitten kynä-paperi- muistikokeiden yleistyttyä. Perinteiset kokeet ja tentit ovat olleet surkeita ja sopimattomia oppimisen suuntaajia ja osaamisen mittareita. Ne eivät ole antaneet opiskelijan osaamisesta oikeata kuvaa opiskelijalle itselleen, opettajille, koululle eivätkä työelämällekään. Osaamisperustaisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan mitta on tullut täyteen. Lisääntynyt kustannustietoisuus tukee koulutusajattelun suoristunutta selkää pistimen terävyydellä. Vain sellaisesta koulutuksesta kannattaa maksaa, joka todistetusti edistää osaamista. Osaamisen täytyy olla todellista, ei uskoteltua.

Opiskelu on onnistunutta silloin, kun se johtaa oppimiskokemusten kautta osaamiseen. Osaaminen on käytännön työ- ja arkielämässä tarvittavaa kyvykkyyttä ja ongelmien ratkaisemisessa esille tulevaa tietämistä ja taitamista. Osaamisperustaista opetuksellista osaamista on, että a) opettaja kykenee arvioimaan opiskelijan osaamisen riittävyyden suhteessa vaadittavaan osaamistasoon ja b) opettaja pystyy suuntaamaan järkeviä tukitoimia opiskelijan oppimisen edistämiseksi, jos osaaminen ei ole riittävää. Jos opiskelijan osaaminen kuitenkin jo on vaaditulla tasolla, lisäkoulutus on turhaa ja epäekologista. (A)HOT on yksinkertainen asia, kunhan osaaminen vain osataan tunnistaa.

Osaamisen arvioinnin täytyy osua kohdalleen. Osuminen on mahdollista, kun osaamisen tasot ja kriteerit ovat näkyvillä ja opiskelija itse osoittaa osaamisensa suhteessa kriteereihin. Osuminen on mahdollista, kun tiedetään mihin tähdätään. Myös akateeminen osaaminen voidaan tehdä näkyväksi. Se voidaan näyttää ja osoittaa. Osaajalle tilanne on sama tänään kuin 50 000 vuotta sitten. Osaava osuu oikeaan.