Valtiovarainministerimme sanoin aivan aluksi haluaisin kiittää edellisen kirjoitukseni lukijoita. Viimeisimmän tiedon mukaan kirjoitustani on jaettu 242 kertaa (kiitos, äiti). Palautteesta huolimatta aion jatkaa kirjoittamista, ja tällä kertaa kirjoitankin palautteesta. On nimittäin taas se aika vuodesta, kun opettaja palautetta antaa ja palautetta saa.

Opettajan työssä kehittymisen ja opintojaksojen kehittämisen kannalta tärkein palautteen lähde on toki opiskelijat, mutta tiedätkös mikä on minulle tärkein palautekanava? Annan vinkin: se ei ole oiva opiskelijaintramme, jonka kautta opiskelijamme nykyään avautuvat opintojaksojen jälkeen. Toki tämä kanava auttaa kehittämään opintojaksoa jatkossa, mutta joskus palaute tulee liian myöhään. Annan toisen vinkin: näin tulevien säästötalkoiden kynnyksellä minua hieman huolettaa miten tuon tärkeimmän kanavan määrälle ja laadulle käy opiskelijaryhmien kasvaessa. Kyllä, oikea vastaus on siis lähiopetus. Minä ainakin saan rehellisintä palautetta opetuksestani, kun katson ja kuuntelen haukottelevaa laumaani livenä. Jos ryhmäkoot kasvavat tulevaisuudessa lähemmäksi neljääkymmentä, en kyllä pysty enää erottamaan yksittäisiä puita metsältä. Toivon siis, että jatkossakin voimme olla oppilaitos eikä meistä tule lean-mean-money-making-machine.

Sen lisäksi että olemme oppilaitos opiskelua varten, olemme myös työpaikka ja sen myötä työyhteisö, joiden kehittämisessä palautteella on paikkansa. Työntekijöinä me opettajat tarvitsemme palautetta myös esimiehiltämme ja työyhteisön jäseninä työtovereiltamme. Toivottavasti muistaisimme antaa palautetta muulloinkin kuin silloin, kun joku on syönyt toisen eväsleivän. Ja kun palautetta annetaan, nuttura täristen haluaisin muistuttaa sekä itseäni että muita: palautteesta on eniten hyötyä, jos se sisältää myös ehdotuksen siitä, miten asiat voisi tehdä ensi kerralla toisin. Jos ”kurssi haisee” niin minä ainakin haluaisin tietää, mistä haju tulee. Minusta? Sinusta? Pytyssä käyneestä opetusmateriaalista, johon en ollut edellisiltana tyytyväinen? Kielteisenkin palautteen antamisessa olisi kuulemma hyvä muistaa ns. hampurilaismalli eli palaute aloitetaan positiivisella pohjalla, sitten siirrytään kielteiseen pihviin ja sitten lopetetaan positiiviseen päällykseen. Tosin minä kyllä tuumaan, että maut tuppaavat sekoittumaan suussa ja viimeistään mahassa.

Palaute on jännä juttu, siis kirjaimellisesti. Minä olen opettajana vielä jokseenkin keltanokka, joten suhtaudun palautteen lukemiseen kuin ilmassa olisi suuren urheilujuhlan tuntua. Pian taas kädet hiestä märkänä istahdan pöydän ääreen kädessäni väkeviä (pastilleja) ja alan lukea. Tänä vuonna olen yrittänyt opetella olemaan armollisempi itselleni, joten aion lukea palautteen, iloita jos on aihetta iloon, ottaa opikseni ja todeta, että ”kaikkeni annoin ja tähän se riitti tällä kertaa”.

Tuumaili

Anna Marin, englannin ja markkinoinnin lehtori

PS Palautteesta tuli vielä mieleeni, että esimieheni seisoi kerran tuntieni päätyttyä luokkahuoneeni ovella ja alkoi taputtaa äänekkäästi, ei siis sillä tavalla hitaasti ja sarkastisesti käsiä yhteen lyöden vaan oikein sydämellisesti. No, vain untahan tämä oli parin viikon takaa. Koko opettajan urani aikana minulle on taputettu vain kerran: viime syksynä kun eräs raskas opintojakso vihdoin ja viimein päättyi, opiskelijoilta ”pääsi” tällainen spontaani ilonilmaus.