Tämän otsikon pohdiskelu tuli mieleeni, kun Oulun ammattikorkeakoulu on nyt voimakkaasti edistämässä monimuoto-opetusta. 1990-luvun puolivälissä olin mukana monimuotokoulutuksen ensimmäisessä aallossa pohtimassa asiaa silloisten korkeakouluopettajien kanssa. Artikkeleita ja kirjoja kirjoitettiin. Vaikka koulutusteknologiset välineet ovat tällä välin merkittävästi kehittyneet, on monimuotoistamisen idea yhä ennallaan. Wikipediasta, jota ei silloin vielä ollut olemassa, löytyvään monimuoto-opetuksen määrittelyyn en keksi mitään muuta lisättävää kuin työelämässä tapahtuvan oppimisen: ”Monimuoto-opetus tarkoittaa opetusta, jossa opetus tapahtuu osittain kasvokkain ja osittain etäopetuksen keinoin. Monimuoto-opetus voi sisältää lähiopetusta, etäopetusta sekä itsenäistä opiskelua. Monimuoto-opetuksessa opetuksessa pyritään monimuotoisuuteen, esimerkiksi opetus voi olla myös luokka-, verkko-, luento-, ryhmä-, lähi- sekä etäopetusta. Monimuoto-opetuksessa lähiopetus voi muuttua ensisijaisesti tarkastuspisteiksi tai tiedotus-, kysely- ja palautetilaisuuksiksi. Nykyisin myös lähiopetustilaisuudet voidaan järjestää videoneuvotteluina, jos oppijat ovat eri paikkakunnilla.” (Wikipedia.)

Asian ydin ei kuitenkaan liene määritelmissä, vaan perusteluissa. Pedagogina olen itse aina ensisijaisesti kiinnostunut oppimiseen liittyvistä perusteluista. Pedagogisia virhepäätelmiä on olemassa runsain määrin. Suurin kaikista lienee se, että opetuksesta seuraa oppiminen. Tosiasiassahan opetuksesta varmuudella seuraa ainoastaan toteutunut opetus. Jos opetus on hyvää, se voi auttaa opiskelijaa oppimaan, mutta oppiminen seuraa lopulta aina kuitenkin vain siitä, mitä oppimistekoja opiskelija itse tekee oppiakseen. Jos kuvitellaan, että tietynlaisen opetuksen olemassaolo johtaisi varmasti oppimiseen, kuvitelma on väärä. Yhtälailla on väärin ajatella, että opettajan mieltymyksillä olisi enemmälti yhteyttä opetusmenetelmän tehoon oppimisen edistäjänä. Vaikka yksi opettaja pitäisi luennoinnista, toinen nauttisi ongelmakeskeisestä opettamisesta ja kolmas haluaisi tavata opiskelijat vain verkon välityksellä, mikään näistä mieltymyksistä ei varmistaisi oppimistuloksia. Ylipäänsäkään opettajan ei kannata uskoa minkään opetusmenetelmän tai opetustavan ylivertaisuuteen vaan ainoastaan erilaisten työtapojen yhteensopivuuteen opiskelijan opiskelukäytänteiden kanssa.

Salaisuus piilee opiskelijan kohtaamisessa ja oppimisen ohjaamisessa. Opetuksella on paljon voimaa, kun se on suunniteltu opiskelijaa varten ja toteutettu opiskelijan ehdoilla.  Opetuksen joustavuuden lisäämistä ja monimuotototeutusta tarvitaan juuri tähän. Jokainen opiskelija työskentelee elämäntilanteensa rajoissa ja oppii oman strategiansa ja erityispiirteidensä mukaisesti (M.O.T.). Jos opiskelija kohdataan yksilönä, edellytys oppimiselle on parhain mahdollinen. Opetusmenetelmät ovat opiskelijan kohtaamisen ja oppimisen ohjaamisen työkaluja. Esimerkiksi suurille ryhmille toteutettu luokkahuoneluento on toisenlainen yksilön kohtaamisen foorumi, kuin jokin sähköinen oppimisympäristö. Sosiaalisessa mediassa yksi viesti voi sekunnissa liikuttaa miljoonia, välittää kokemuksia, opetuksia, tunteita, ajatuksia ja ideoita – ja samalla se voi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja toimintaan velvoittavalta. Mikä mahdollisuus opetuksen kehittämiseen tällä alueella piileekään!

Vakuuttava tutkimusevidenssi kertoo, että hyvän oppimisen todennäköisyys on suurimmillaan silloin kun opiskelijaan kohdistetaan korkeat mutta selkeästi muotoillut odotukset, ohjauksellinen yhteys opettajaan on hyvä ja pidäkkeetön, opiskelija saa edistymisestään nopean jatkuvan palautteen ja opiskelijalla on riittävästi aikaa oppimiseen.  Kun nämä vaatimukset toteutuvat opiskelijan monimuotoisen kohtaamisen viitekehyksessä, opetus voi palvella yhtä aikaa monia erilaisia opiskelijoita ja yhtä opiskelijaa monella eri tavalla.