Ei enää koskaan

Aloitan aamuni täältä kellarista yksinkertaisella pohdinnalla, mitä on hyvinvointi? Onko hyvinvointi harrastuksia ja hauskanpitoa, vai riittääkö hyvinvointiin päivän lehti, pehmeä nojatuoli ja lihakeitto? Käsittääkö vanha ja nuori hyvinvoinnin eri tavalla? Onko hyvinvointi sitä, että on oma auto, jolla voi liikkua vapaasti (ruuhkien, sään ja muiden autoilijoiden asettamissa puitteissa), vai sitä, että voi kohottaa omaa kuntoaan ja polkea kesät talvet polkupyörällä itsensä uuvuksiin? Lisääkö materia hyvinvointia vai onko askeettisuus avain autuuteen?

Monet sanovat, että ystävät tuovat onnen. Entä ne erakot, jotka lapsuuden saduissa asuivat yksinään ja sanoivat menettäneensä uskon ihmiskuntaan? Menettivätkö nuo ihmiset uskonsa ihmisiin vain muutamien yksilöiden tähden vai näkivätkö he suuren kuvan, jota me harmaat massat emme näe, me, joita liikuttaa näkymätön nukketeatteritaiteilija?

Ihminen voi olla onnellinen, vaikka keho olisi huonossa kunnossa. Ihminen voi olla myös surullinen vaikka keho olisi rautaa. Hyvinvointi ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan onnellisuutta. Siihen liittyy myös fyysinen hyvinvointi. Useinhan alkuillasta tanssilattialla on hyvä fiilis, vaikka keho olisi jo valmis heittämään pyyhkeen kehään ja sen se tekeekin viimeistään seuraavana aamuna kun silmät tuijottavat kohti posliinista toivomuskaivoa, ”Ei enää koskaan.”

Miten ihminen voi löytää tämän tarujen tasapainon? Ei ainakaan aihetta käsittelevistä kirjoista, tai televisio-ohjelmista, joissa muutosta tahtovia ihmisiä rääkätään miljoonien silmäparien tuijottaessa. Muutos parempaan vaatii kuitenkin muutosta. Ihminen haluaa muuttua ja tehdä elämästään paremman, mutta ihminen myös pelkää kurkistaa verhon taakse, ”Entä jos siellä on vain tyhjyys?”

Me odotamme kaikkialta suoraa vastausta, tai ainakin jotain jonka voi etsimällä löytää. Kokeilemme dieettejä ja uskomme, että ne laihduttavat puolestamme, tai menemme psykiatrille ja odotamme, että hän esittää oikeat kysymykset ja PAM, olen valaistunut, tiedän oikeat vastaukset, lapsuuden haavat ovat parantuneet ja näen totuuden, kaikki on toisin, olen oman elämäni Jari Sarasvuo (tuo elämänohjeiden yksinvaltias, haavojen parantaja ja digitaaliyhteiskunnan poppamies).

Niin masentavalta, tai helpottavalta kuin se kuulostaakin, mitään oikeaa ja lopullista vastausta ei taida olla. Ainakaan itse en yritä sitä etsiä. Suurin osa meistä elää täällä vain alle sata vuotta, joten oikean vastauksen etsiminen taitaa olla ajan haaskausta.

Laita silmät kiinni, haista miltä ympärilläsi tuoksuu, kuuntele hetki ilmastointikoneen kolkkoa huminaa ja laita sitten soimaan Damien Rice – I Don’t Want To Change You. Tämän jälkeen haistata kaikille, jotka yrittävät muuttaa sinua. Meissä jokaisessa on toivottavasti ripaus tämän henkilön ajatuksia.

Kuka mä olen
Hetkessä minä elän
Nipistä vaikka

Tuure Vairio
OSAKOn hallituksen jäsen, sosiaalipoliittiset asiat

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.