Luin Jukka Laajarinteen kirjan 72, joka tämän hetken pakolaistulvassa on hyvin ajankohtainen. Kirja alussa Suomeen muuttanut muslimies Mourad räjäyttää autopommin. Mouradin pitäisi päästä paratiisiin 72 neitsyen luokse, mutta herätessään paikka ei aivan vastaa odotuksia. Kovat kivut. Ympärillä pyörivät nunnat. Onko hän kuollut, sairaalassa vai missä…

Mourad muuttaa kymmenvuotiaana perheensä kanssa Suomeen suurin odotuksin. Hän on ystävällinen ja kiltti pieni poika joka ei meinaa saada ystäviä eikä hyväksyntää muualla kuin jalkapallokentällä.

”Minulta oli viety kieli. En ymmärtänyt muita enkä pystynyt ouhumaan. Käsitin korkeintaa sen, mihin muut kävelivät ja miten missäkin tilanteessa toimivat. Seisoskelin välitunnit omissa oloissani suuren, laatikkomaisen, punatiilisen koulun pihalla, kun toiset leikkivät kuka mitäkin. Koulun pihalla oli ainakin muutama poika, jotka tervehtivät minua. Joskus menin heidän joukkonsa liepeille välitunnilla. Katselin heidän juttujaan, hymyilin kuin vähämielinen ja nauroin, kun hekin nauroivat. Jonkun keskustelun aikana minua puhuteltiin. En osannut vastata muuten kuin olkapäitäni kohauttamalla. Joskus minulle puhuttiin hi-taas-ti ja sel-ke-äst-ti kuin olisin kuuro mummo tai muuten vähän tyhmä. Enkä silti ymmärtänyt. Hävetti. Meren yli tuleminen oli tehnyt minusta idiootin. En kyennyt jakamaan ajatuksiani kenenkään kanssa, mutta ei niitä usein kysyttykään. Riitti, että minut saatiin samalle puolelle, kun pelattiin jalkapalloa. Kenelläkään ei tuntunut olevan erityistä tarvetta tutustua minuun.” (Laajarinne 2013, 34, 52.)

Kirja kertoo koskettavasti nuoren marokkolaispojan kasvutarinan lapsesta nuoreksi mieheksi nykyajan Suomessa ja kuinka hän lopulta päätyy pitelemään autopommin piuhoja käsissään.

Janne Koski, KIR4KA