Keitä ne on ne sankarit?

Luin teinivuosinani John Irwingin mainion romaanin Oman elämänsä sankari. Luettua elämää –blogi kertoo, että kirjan suomennettu nimi tulee alun perin David Copperfield –romaanin aloituslauseesta: ”Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleeko minusta oman elämäni sankari, vai ottaako joku muu sen aseman.” Nykyään puhutaan arjen sankaruudesta, ja vakavammin otettuna myös oman elämän hallinnasta, mikä olisi suotavaa itse kullekin. Hallinnalla tarkoitetaan yleisesti ottaen sisäistä tasapainoa, mm. itsenäisyyttä omissa päätöksissä ja ongelmanratkaisukykyä (Keltinkangas-Järvinen 2008, 275).

Elämänhallinnasta on 2010-luvulla tullut niin bisnestä kuin osa arki-iltojemme viihde- ja tosi-tv-tarjontaakin. Aiheesta löytyy laajasti lukemista (esim. Oulun ammattikorkeakoulun kirjaston Leevi-tietokanta tuottaa hakusanalla ’elämänhallinta’ 1652 viitettä ja Oulun yliopiston kirjaston tietokanta 1110 viitettä). Asiasta kiinnostuneelle on tarjolla konsultaatiota, kursseja sekä lukemattomia nettisivustoja, joissa mm. annetaan vinkkejä ja neuvoja.

Itseäni kiinnostaa työarjen hallinta. Oamkissa (Oulun ammattikorkeakoulu) tulee pian pyöreitä työvuosia täyteen, mikä lienee yksi syy pysähtymiseen ja sen miettimiseen, että onko mikään muuttunut. Kuten tiedämme, korkeakoulusektorilla on viime vuosina ollut tuulista, ja sen myötä muutoksesta on tullut pysyvä asiantila. Tänään muun muassa kansainvälistyminen luo painetta ja digitalisaatiomurros edellyttää reagointia ja ratkaisuja. ”The car was good but the race was bad” -rally English ei kanna pitkälle, kun rakennetaan monen tasoista yhteistoimintaa ja tarjotaan kokonaisia tutkintoja vieraalla kielellä. Jokaisen tulee osata englantia ja sujuvasti. Mikäli kielikylvyssä pystyy pitämään päänsä jotenkin pinnalla, digitalisaatio kysyy aidosti kuntoa. ’Asioiden ja tekemisen sähköistyminen’ on loppujen lopuksi tapahtunut melko nopeasti ja on avannut aivan uudenlaisia mahdollisuuksia ja haasteita myös oppilaitoksille.

Professori Liisa Keltinkangas-Järvinen (2015) on huolissaan tietotekniikan käyttöön liittyvästä kehityksestä mikäli oppimiseen ja opetukseen ei kiinnitetä huomiota. Hänen mielestään mm. niin kutsuttua diginatiivi-sukupolvea ei ole olemassa, sillä tutkimusten perusteella ihmisen aivoissa ei ole tapahtunut muutoksia. Aivojen rakenne on pysynyt entisellään. Nykyinen sukupolvi on vain tavanomaista tottuneempi, harjaantuneempi tietotekniikan käyttäjä, mutta he eivät tarvitse uudenlaisia opetusmenetelmiä oppiakseen: heillä ei ole sen kummempia analyyttisia taitoja tai kykyä ymmärtää kokonaisuuksia kuin heitä edeltävillä sukupolvillakaan. Lisäksi Keltinkangas toteaa mielenkiintoisessa puheenvuorossaan Korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon seminaarissa 9.12.2015, että niin sanottu monitoimijuus (multitasking) on vastoin sitä, mitä tiedämme aivojen toiminnasta. Aivot ovat (yhä) rakentuneet niin, että voimme suorittaa vain yhtä ainoaa TIEDON PROSESSOINTIA vaativaa tehtävää kerrallaan (mm. säilyy pitkäkestoisessa muistissa). Toisen, samanaikaisesti tapahtuvan asian täytyy olla automatisoitu.

Oppimista ei siis tapahdu, kun huseeraa monen asian kanssa samanaikaisesti eikä keskity kunnolla mihinkään. Tämä on tärkeä näpäytys, ja toisaalta myös huojentavaa kuulla. Kymmenessä vuodessa työpäivät ovat ratkaisevasti muuttuneet, ja oman arjen hallinnasta on tullut entistä tärkeämpi taito. Vain siten jaksaa ja voi hyvin. Itse kullakin keskittymiseen on omat niksinsä, minä mm. suljen sähköpostiohjelman aika ajoin.

Outi Virkkula
Oamk, Luonnonvara-ala 

 P.S. Tässä blogissa viittaan useasti Keltinkangas-Järviseen, joka on puhdas sattuma. Tai sitten ei. Teos, johon viittaan aluksi, on ’Temperamentti, stressi ja elämänhallinta’ (2008).

Saatat pitää myös näistä...

Vastaa