Sanotaan, että joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Se pitää kyllä paikkaansa. Me suomalaiset pidämme usein esimerkiksi jokamiehenoikeuksia itsestäänselvyytenä, samoin kuin niin kutsuttua maalaisjärkeämme. Täällä vastakkaisella puolella maapalloa olen kuitenkin oppinut arvostamaan Suomessa ja suomalaisissa erityisesti noita kahta asiaa.

Uusiseelantilaiset ovat äärimmäisen reviiritietoista kansaa. Täällä ei ole kuultukaan jokamiehenoikeuksista, ja yleisesti maan ja metsät omistavat yksityiset kansalaiset. Valtio omistaa pääasiassa kansallispuistoja ja suojelukohteita, jotka on merkitty ja kunnostettu retkeilyyn ja patikointiin. Suomessa valtio omistaa sekä talous- että virkistysmetsää, mutta täällä Uudessa-Seelannissa talousmetsät ovat pääasiassa yksityisomistuksessa, eikä niihin saa astua jalallakaan ilman maanomistajan lupaa. Olimme tänne tullessamme hyvin yllättyneitä, kun isäntäpariskuntamme muistutti, ettemme saa missään nimessä vaeltaa tai kulkea missään muualla kuin yleisillä teillä kysymättä ensin maanomistajan lupaa. Ja tulen teko, se oli aivan ehdottomasti kielletty, jopa isäntäpariskuntamme omassa metsässä (tulentekoon ulkona pitää kysyä lupa valtiolta). Me suomalaiset eräilijät ja luonnossaliikkujat olimme tietysti aluksi täysin ymmällämme ja pettyneitäkin; mitä iloa on olla näin upeassa paikassa, jos missään ei saa liikkua? Onneksi kuitenkin tutustuimme pian lahden asukkaisiin ja naapureihin, ja saimme heiltä luvan liikkua heidän maillaan. Olisi kyllä ollut aivan valtava pettymys, jos emme olisi päässeet liikkumaan näissä upeissa maisemissa. Tämä sai kyllä miettimään jokamiehenoikeuksien ainutlaatuisuutta ja meidän suomalaisten vapautta. On todella hienoa, että saamme liikkua luonnossa miettimättä, kenen mailla olemme, kerätä marjoja ja sieniä, yöpyä, ja tehdä vaikka tulet. Kaikki tämä on täysin ennen kuulumatonta täällä päin, ja paikalliset ovat aivan ymmällään, kun kerromme heille suomalaisista jokamiehenoikeuksista. Asia, jota olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä, piti tulla tänne asti toteamaan täysin ainutlaatuiseksi. Me suomalaiset ollaan kuulkaa onnekkaita!

Toinen asia, jota olen oppinut vasta täällä Uudessa-Seelannissa arvostamaan, on meidän suomalaisten maalaisjärki. Jokainen tietänee, mitä tämä sana käytännössä tarkoittaa. Me suomalaiset luultavasti saamme sen verenperintönä ja synnyinlahjana, kenties sen syntyyn on aikojen saatossa vaikuttanut tarve selviytyä ankarista vuodenajoista ja kylmyydestä. En voi yksitellen eritellä, missä kaikissa asioissa täällä sen maalaisjärjen puuttumisen huomaa. Sanoisin ehkä, että kaikessa. Jopa peräkontin pakkaamisen katselu meinaa saada meidät välillä tirskahtamaan huvittuneisuudesta. Kaikki asiat voisi tehdä niin kovin paljon helpomminkin, siltä meistä täällä usein tuntuu.

Harjoittelu alkaa olla jo loppusuoralla. Hitsi vie, miten nopeaa kolme kuukautta meni! Olen aivan loputtoman kiitollinen tästä kokemuksesta ja niin onnellinen, että tuli lähdettyä. Voin lämpimästi suositella Uutta-Seelantia vaihto- ja harjoittelukohteeksi: maa on aivan käsittämättömän upea, kaunis, jylhä ja ainutlaatuinen. Ihmiset ovat sydämellisiä, ystävällisiä ja auttavaisia. Täällä on turvallista. Täältä on helppo löytää harjoittelupaikka, ja meitä eurooppalaisia arvostetaan työntekijöinä kovasti. Tämä on aikalailla kaukaisin kohde, jonne Suomesta käsin voi lähteä, mutta ainakin minulle tämä oli sellainen ”once in a lifetime” -kokemus. Lennot tänne ovat todella kalliita, mutta se ei haittaa, sillä Oulun ammattikorkeakoulu avustaa hyvän ja riittävän apurahan muodossa sekä antaa tukea ja apua lähtövalmisteluissa (kiitos, Katja!). On ihan miljoona syytä, miksi ulkomaan vaihtoon tai harjoitteluun kannattaa lähteä, suosittelisinkin kaikkia sitä miettiviä kysymään itseltään, että ”miksi ei?”. Oulun ammattikorkeakoulu avustaa lähtijöitä erittäin runsaasti sekä rahallisesti, että tiedon, vertaistuen ja tsempin kautta. Sekin on maailman mittakaavassa ainutlaatuista: useimmissa maissa ulkomaille opiskelemaan lähtijät joutuvat kustantamaan kaiken itse. Minultakin lähteminen vaati kovasti ponnisteluja ja järjestelyitä. Koti-Suomeen jäi muun muassa koti, kaksi koiraani ja naapurissa asuva, apuni varassa elävä sairas lähiomaiseni. Vaati aikamoisia järjestelyitä saada asiat hoidettua niin, että kaikki pärjäisivät kotipuolessa tämän kolme kuukautta ilman minua. Avomieheni Teemu säästi matkaa varten vuoden ja otti töistään loparit, että pääsi mukaani kokemaan tämän kaiken. Monet esteeltä tuntuvat asiat ovat vain hidasteita, ja lähes kaikki asiat on jollain lailla järjesteltävissä. Saimme tältä reissulta paljon enemmän, kuin olisimme edes osanneet kuvitella. Tämä oli aivan sanoinkuvaamattoman upea kokemus, ja toivoisin, että monet muutkin pääsisivät kokemaan, mitä kaikkea maailmalla voikaan olla tarjottavanaan.

Pian on aika lentää puolikkaan maapallon halki takaisin syksyiseen, rakkaaseen koti-Suomeen. Minä olen kotiin palattuani jo reissuraportointia vaille valmis agrologi. On muitakin syitä juhlaan, sain nimittäin jatko-opiskelupaikan ja pääsen suoraan jatkamaan koulutaivaltani yliopistossa kasvatustieteiden ja erityispedagogiikan opintojen merkeissä. Kenties tulevaisuudessa pääsen toimimaan unelma-ammatissani, hevostalouden ja ympäristöalan koulutuksen ja erityisopetuksen parissa. Mielessä siintää jo yliopisto-opintojen ulkomaan vaihto ja seuraava unelmakohde Islanti!

Tsemppiä opintoihin ja ihanaa syksyä!

Aino