Muovista on moneksi. Meille kirjastolaisille tutuin olomuoto taitaa olla kirjamuovi, jota omassa kirjastossammekin on kirjankansia suojaamassa muutamia kilometrejä. Tällä hetkellä käytössämme olevat kirjamuovit ovat joko ftalattivapaata PVC-kalvoa tai energiajakeeksi lajiteltavissa olevaa polypropeenikalvoa (PP). Nykyisin kirjaston aineistoa muovitetaan itse aika vähän, suurin osa aineistohankinnoista tulee valmiiksi muovitettuina. Muovitus tapahtuu tuolloin muovituskoneella, jonka lukulaite mittaa kirjan ja tulostaa oikean kokoisen palan muovia ja pyöräyttää sen kirjan ympärille.

Ylivoimaisesti merkittävin muovin käyttökohde Suomessa on pakkaaminen. Maailmassa käytetään vuodessa biljoona muovipussia, josta pelkästään Yhdysvaltojen osuus on arviolta noin 380 miljardia. Aika huikea on siis ollut muovipussin tuhkimotarina. Vuonna 1965 ruotsalaisyhtiö Celloplastin patentoima muovinen kantokassi syrjäytti muutamassa vuodessa paperipussin ostoskassina kestävyytensä, keveytensä ja vedenpitävyytensä ansiosta. Nämä ominaisuudet ovat myös sen suurimpia haittapuolia, luontoon päätyneen muovin hajoaminen luonnossa kestää satoja vuosia. Meriin päätyy joka vuosi arviolta 12 miljoonaa tonnia muovijätettä. Suomen rannikolta löytyvästä roskasta 75% on muovia. Valtamerissä kelluvat muovijätelautat uhkaavat eläinkuntaa. Muoviroskaa niellyt eläin voi kuolla aliravitsemukseen, kun muovikappaleet täyttävät sen mahalaukun. Ne voivat myös aiheuttaa vakavia vammoja tukehduttamalla tai kuristamalla eläintä.

Muovi hajoaa luonnossa hyvin heikosti ja vaikka se hajoaisikin pieniksi, silmin erottumattomiksi paloiksi sen osaset kuitenkin säilyvät ja muodostuu ns. mikromuovia. Sitä irtoaa käytön aikana esimerkiksi talomaaleista ja vaatteista, erityisesti tekniset ulkoiluvaatteet ja fleece ovat suuria mikromuovin lähteitä. Tieliikenne on myös suuri mikromuovin lähde, sanomalehti Kalevassa 28.2. julkaistussa artikkelissa kerrottiin Norjan ympäristöviranomaisten vuonna 2016 teettämästä tutkimuksesta, jonka mukaan jopa puolet vesistöihin päätyvästä mikromuovista on lähtöisin autojen renkaista. Mikromuovia päätyy vesistöihin myös käyttämiemme kosmetiikkatuotteiden kautta, kuorintavoiteen tai hiusgeelin sisältämät pienet muovirakeet läpäisevät vedenpuhdistamoiden suodattimet. Joutsenmerkityissä kosmetiikkatuotteissa mikromuovien käyttö kiellettiin vuonna 2013.

Tässä vaiheessa alkaa vaatimaton kirjastoihminen olla jo kovin huolissaan. Mitä voisin itse tehdä muovittomuuden edistämiseksi? Mieleen tulee helposti ainakin kolme asiaa. Ensinnäkin, voin ohjata opettajia ja opiskelijoita käyttämään enemmän e-kirjoja tai muita e-aineistoja. Tämä ei tietenkään kaikkien alojen kohdalla ole ratkaisu, mutta onneksi kuitenkin kasvavassa määrin. FinELib, joka on suomalaisten yliopistojen, ammattikorkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja yleisten kirjastojen muodostama konsortio työskentelee koko ajan parantaakseen elektronisten aineistojen saatavuutta Suomessa. Kirjastot hankkivat myös itsenäisesti e-aineistoa asiakkaidensa käyttöön, Oamkissa näitä ovat esimerkiksi Ellibs-kirjat. Kun hankimme e-kirjoja, vähennämme muovin käyttöä ja samalla mahdollistamme kirjaston käyttämisen ajasta ja paikasta riippumatta. Toiseksi, voin ohjata käyttämään lainaamiseen opiskelijakorttia tai mobiilikorttia. Käyttämällä opiskelijakorttia kirjastokorttina tulee lompakkoon yksi muovikortti vähemmän. Fyysisen kirjastokortin rinnalle on mahdollista ottaa käyttöön myös mobiilikortti. Tällöin ei kotiin unohtumaan päässyt kirjastokorttikaan haittaa. Kolmas asia liittyy alussa mainitsemaani ongelmanlähteeseen eli muovikassiin. Olemme miettineet kirjastossa mahdollisuutta lainata asiakkaillemme kangaskasseja, jos lainat eivät mahdukaan mukana olevaan laukkuun/reppuun/kassiin. Tähän tarvitaan kasseja ja haastankin siis kaikki Oamkilaiset siivoamaan kaappinsa talvilomaviikon aikana ja lahjoittamaan kirjastoon kotoa löytyvät ylimääräiset mainoskassit yms. Tehdään maaliskuusta muoviton – tai ainakin vähämuovisempi!

Tiina Tolonen,

Informaatikko, Oamk