Ola!

Täällä ollaan menossa seitsemännettä harkkaviikkoa eteenpäin ja sehän tarkoittaa sitä, että enää 3 viikkoa ja kolme päivää, kun tämä tyttö palailee Suomeen. Ja kyllä, lasken päiviä, että pääsen takaisin tuttuun ja turvalliseen kotimaahani, jossa kaikki vaan on niin hyvin. En olisi uskonut tämän tunteen tulevan, mutta viikko sitten se valtasi minut kokonaan, meinaan koti-ikävä. Mutta tämä onkin hyvänlaatuinen koti-ikävä, sillä tässä vaiheessa, kun kulttuuri täällä alkaa tulla jo aika tutuksi, alkaa hyvin paljon arvostamaan sitä, mitä meillä on Suomessa ja jopa vähän ikävöimään niitä kulttuurillisia piirteitä, joita on aikaisemmin pitänyt ehkä jopa hieman naurettavina. Ja tietysti perhettä ja ystäviä.

Ensimmäiset viisi viikkoa olin pediatrisella osastolla. Pediatrisella osastolla on yhteensä 20 vuodepaikkaa ja talven aikana ne saattavat olla yhtäjaksoisesti täynnä, kun hengitystieinfektiot tulevat kuvioihin. Lapsilla on monenlaisia eri vaivoja, joita tarkkaillaan ja lääkitään osastolla. Ikähaarukka osastolla on 0-17-vuotiaaseen.  Tähän aikaan vuodesta osasto oli aika hiljainen, ja saattoi hyvin olla, että osastolla oli vain 4 potilasta päivän aikana. Onnekseni minulle sattui kaksi todella mukavaa ohjaajaa, Silvia ja Claudia. He saivat minut jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuntemaan itseni erittäin tervetulleeksi. 5 viikkoa minua kohdeltiin osastolla kuin prinsessaa, eikä minulla jäänyt mitään pahaa sanottavaa henkilökunnasta. He olivat hyvin ymmärtäväisiä, esimerkiksi kun vanhempani ja ystäväni saapuivat vierailulle, saimme aina vuorot sovittua ja tunnit täyttymään.

Tällä osastolla olin hyvin onnellinen, että ohjaajani osasivat puhua hyvää englantia ja heillä oli aito mielenkiinto ohjata minua. Suoraan sanottuna osastolla ei ollut paljoa, mitä tehdä. Mutta kävimme hyviä keskusteluja eri hoitotilanteista, sekä pediatriaan liittyvistä asioista. Meillä oli aikaa käydä potilaiden tilanteita kokonaisvaltaisesti läpi.Kaikkein eniten tähänastisesta harjoittelustani olen saanutkin irti keskustelemalla hoitajien kanssa ja rohkeasti kysymällä kaikesta, mikä vähänkään arveluttaa. Sain esimerkiksi selville, että Portugalissa ei ole koulutusta erikseen kätilöille ja ensihoitajille. Ensin kouluttaudutaan neljä vuotta sairaanhoitajaksi, jonka jälkeen vaaditaan kahden vuoden työkokemus ennen kuin pystyy erikoistumaan maksullisesti johonkin tiettyyn erikoisalaan. Tämä käytännössä tarkoittaa hieman parempaa palkkaa tehtävässä, jossa voi olla hieman enemmän haastavuutta. Ensihoitajat ja kätilöt voivat siis olla myös tavallisia sairaanhoitajia, joilla ei ole lisäkoulutusta.

Pääsin myös tutustumaan pediatriseen leikkaussaliin, siellä olin päivän seuraamassa erilaisia leikkauksia. Minut yllätti Portugalin käytäntö siitä, että täällä leikkausosastolla on likainen ja puhdas puoli. Puhtaalle puolelle esimerkiksi vaihdetaan aina leikkaussalivaatteet, laitetaan toiset kengät ja myssy päähän. Pääsin tutustumaan myöskin pediatrisen ensiapuosaston toimintaan. Siellä sain olla kolme päivää tarkkailemassa ja jakamassa rannekkeita lapsille ja vanhemmille. Siellä hoidontarve ensin arvioidaan kiireettömimmästä kiireellisimpään kolmen värin mukaan. Vanhempi saa aina vaaleanpunaisen rannekkeen, josta ilmenee, että hän on lapsen kanssa. Lapset punnitaan ja heiltä tarpeen mukaan otetaan perusmittauksia., sitten heille annetaan yksi kolmesta väristä kiireellisyyden mukaan. Ensiavuksi hoitajat voivat antaa tarpeen vaatiessa kipulääkettä tai inhaloitavia lääkkeitä. Tämän jälkeen lapset ja vanhemmat siirtyvät aulaan odottamaan, jonka jälkeen lääkäri kuuluttaa heidät vastaanotollensa. Tämän jälkeen he yleensä jäävät tarkkailuun, heille tehdään kokeita ja annetaan lääkkeitä tarpeen mukaan tai heitä neuvotaan, miten toimia kotona ja lähetetään kotiin.

Nyt olen toista viikkoa obstetrisella/gynekologisella osastolla. Siellä pääasiassa tarkkailemme tuoreita äitejä ja vauvoja ja neuvomme heitä, kuinka lasta ylipäätään käsitellään, neuvomme imetyksessä, tarkkailemme oireita ja haavoja, sekä lääkitsemme. Nyt jo viikon aikana olen huomannut, että tälläkin osastolla kommunikaatio on erittäin suuressa osassa, joka tietysti on minulle hieman hankalaa. Ehkä tämänkin takia koti-ikävä on hieman puhjennut, kun ei pääse kommunikoimaan kunnolla ja joutuu aikalailla pitäytymään tarkkailijan roolissa.

Harjoittelun lisäksi täällä on monenlaista muutakin. Olen iloinen kaikista uusista ihmissuhteista, joita täällä olen solminut enimmäkseen erasmus opiskeljoiden kesken. Heidän ja läheisteni kanssa olen kiertänyt Portugalia ja nähnyt paljon kiinnostavia ja sanoinkuvaamattoman kauniita paikkoja. Vaikka täällä lähemmäs 3 kuukautta tuleekin vietettyä aikaa, silti tuntuu, ettei kerkeä näkemään puoltakaan Portugalin tarjonnasta. Hyvä syy joskus palata tänne uudemman kerran 😉

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.