Elämää Rwamwanjassa

Ensimmäisen kerran vierailin Rwamwanjan pakolaissetlementissä vuonna 2015. Silloin setlementtiin tuli vielä bussilasteittain väkeä lähes päivittäin, pääasiassa Kongon rajalta. Silloin väkijoukkoja istui rekisteröintikeskuksen pihalla joka aamu odottamassa rekisteröimistä setlementin asukkaaksi ja heille osoitettavaa maatilkkua. Ihmisten silmissä näkyi surua ja pelkoa. Nyt tilanne on toinen. Ilmassa on toivoa, vaikkakin todellisuudessa edelleen lähes kaikki Rwamwanjan pakolaissetlementin asukkaat elävät heille joko rahana tai ruokatarvikkeina jaettavan avun turvin. Olen iloinen jälleennäkemisistä ja nähdessäni perheiden yhdistyneen. Mutta samanaikaisesti olen myös surullinen siitä, että tapaan minulle vuosien takaa tuttuja nuoria, joita elämä ei ole kannatellut uuden elämän alkuun toisaalla. Paluu kotiin ei heille ole enää vaihtoehto.

Pakolaisten ensisijoituspaikasta on kuitenkin vuosien saatossa kasvanut kylä. Pieniä kaupan virkaa toimittavia kojuja näkyy enemmän. Näen myös enemmän huolella rakennettuja koteja, joiden pihoilla on kauniita puutarhoja. Näen lapsia leikkimässä itse tekemillään leluilla. Lapsia on kaikkialla. Lapsia. Paljon lapsia, joiden elämän eväät ovat kiinni muiden avusta. Nämä lapset kantavat syntymästään saakka raskasta taakkaa ja ovat vanhempien toivo parempaan elämään. Pääsin vierailemaan pressukatosten alle piiloutuvassa studiossa, jossa pari nuorta oli leikkaamassa itse kirjoittamaansa ja kuvaamaansa elokuvaa. Samassa rakennelmassa on myös juhlasali, jossa järjestetään kyseisen elokuvan ensi-ilta. Vierailin rakenteilla olevassa musiikkikirjastossa ja nuorison oleskelutilassa. Paljon positiivista pöhinää! Haasteena mikäpäs muukaan muin resurssien puute.

Rwamwanjassa minulle oli järjestetty mahdollisuus haastatella noin parikymmentä aikuista kongolaista pakolaista, joilla oli kotimaassaan pätevää koulutusta ja/tai ura. Eräs iäkkäämpi herrasmies kertoi olleensa tärkeässä asemassa Kongon Demokraattisen Tasavallan palveluksessa hallinnon tehtävissä. Alaisia hänellä oli yli kolmesataa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Kävimme hienon keskustelun, jonka lopuksi hän kiitti minua ja kertoi, että hänelle olin ensimmäinen Ugandassa, joka oli halunnut kuulla, mitä annettavaa hänellä olisi työelämälle. Ja annettavaa hallinnon tehtävien johtamisessa paikallisessa kontekstissa hänellä totisesti on.

Mieleeni jäivät myös erityisesti naiset – opettajat, juristit, lääkärit, jotka pääsääntöisesti kokivat, että heillä ei ole ammatillista tulevaisuutta uudessa kotimaassaan. Osaamista heillä kuitenkin on, jonka tunnistamisessa he tarvitsevat tukea. Ylipäätään keskusteluissa kuulin, että lähes jokainen haastattelemani akateemisen koulutuksen saanut pakolaistaustainen henkilö oli kutakuinkin luopunut siitä toivosta, että he voisivat palata entiselle uralle. Suurimmalla osalla oli ajatuksissa opiskelu ja alan vaihtaminen. Ihan tuttu ilmiö myös Suomesta. Koulunpenkille palaaminen kuulosti tuntuvan monelle aikuiselle liian vaativalta ja mieluisempaa olisi oppia uusia taitoja muilla tavoilla. Tuttua tämäkin. Kahden tiukan haastattelupäivän jälkeen tulkin kanssa olin hyvin tyytyväinen kerättyyn aineistoon ja mielessäni muhi paljon ideoita. Tunsin myös vastuuta siitä, että jotain on tehtävä näiden ihmisten auttamiseksi.

Aikaani Rwamwanjassa mahtui myös lukemattomia yhtäkkiä ilmaantuvia palavereja aiheesta ja aiheen vierestä. Näin asiat vain ovat niillä kulmilla. Henkilökohtaiset suhteet ovat tärkeitä ja niiden rakentamiseen pitää käyttää aikaa. Vierailin useiden ystävieni luona, joiden perheet olivat kasvaneet sukulaisilla, jotka olivat myös joutuneet pakenemaan kotoaan. Kuulin, että muutama nuori on saanut kiintiöpaikan jostain maailmalta ja olivat jättäneet Afrikan mantereen taakseen. Heillä on täysin uusi elämä jossain muualla, Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Lukemattomat nuoret odottavat ja elävät toivossa, että myös heillä olisi sama mahdollisuus uuteen elämään. Vain harvan kohdalla nämä haaveet toteutuvat.

Rwamwanjan vierailuni aikana ehdin sairastaa myös elämäni ensimmäisen malarian. Koska oireet olivat minulle tuttuja vain teoriassa, en tunnistanut niitä ajoissa ja tyylikkäästi jouduin poistumaan juoksujalkaa eräästä kokouksesta pahoinvointia potemaan. Pääsin nopeasti hyvään hoitoon ja tiputukseen. Tipan laskeutumista odotellessa viereisessä pedissä syntyi lapsi. Aikaa tähän syntymän ihmeeseen meni noin puolisen tuntia ja tapahtuma oli hyvin rauhallinen ja arkipäiväinen. Otin asian puheeksi toimituksen hoitaneen lääkärin kanssa, johon hän totesi: ”tämä toimitushan on hyvin yksinkertainen, ei siitä tarvitse tehdä hankalaa”. Myöhemmin hän vielä kysyi minulta, miksi länsimaissa asioista tehdään niin monimutkaisia. Tähän minulla ei ollut vastausta. Kun vastasyntynyt lapsi oli jo äitinsä käsivarsilla, toivat ystäväni minulle ruokaa sairaalaan. Seuraavana päivänä olin jo aamulääkkeen tiputtamisen jälkeen takaisin hommissa. Uusi kokemus pirtaan. Pysäyttävää oli se, kuinka sinnikkäästi minulle ehdotettiin lähimpään kaupunkiin matkustamista hoitoa varten. Paikallisissa klinikoissa ei kuulemma valkoihoisia näy. Erikoista se tuntui olevan myös labrahoitajan mielestä, joka toimenpiteen jälkeen pyysi lupaa kaverikuvaan. Mitään valittamisen aihetta en hoidosta keksinyt. Kaikki toimi hienosti ja välineet olivat todistettavasti steriilejä. Tilat olivat vaatimattomat, mutta mitäpä tuosta, kunhan homma hoituu.

Ehdin matkani aikana vierailla myös Rwamwanjan setlementin albiinoyhteisön luona ja toimittaa heille lahjoituksena saadut ihovoiteet ja hatut. Väkeä oli tällä kertaa vähemmän kuin edellisellä kerralla. Moni perhe oli saanut kiintiöpaikan, jotkut lähteneet takaisin kotiin ja liian moni oli menehtynyt parempaa aikaa odottaessa. Albinismin kanssa eläminen Afrikan mantereella on vaarallista monestakin syystä. Kuulen, että moni edellisellä kerralla tapaamani henkilö oli menehtynyt vaikeaan ihosyöpään. Ihovoiteet ovat kalliita, eikä niihin ole useimmilla varaa. Taustalla on myös tietämättömyyttä ja epätoivoa. Näkyvästi erilaisena ja ”kirottuna” eläminen on liian raskasta monelle.

Sellaista on elämä Rwamwanjassa – raskasta, vaikeaa, kaunista, ilon ja surun kyyneliä, kaikkea sitä.

Aija Saari

Olen Aija Saari, Entrepreneurship Education -maisteriohjelman opiskelija Oulusta. Tavoitteenani on toteuttaa Innovation & Learning Center -rakennushanke Rwamwanjan pakolaissetlementissä Ugandassa.

Saatat pitää myös näistä...

Vastaa