KanTaMus-hankkeen aloitustyöpajojen ydinilmiöitä ovat läsnäolo, kehollisuus, oppiminen ja yhteisöllisyys.

KanTaMus on kansantanssin ja kansanmusiikin pedagogiikkaa yhdistävä hanke, jonka tavoitteena on luoda paikallisperinteeseen ja yhteisöllisyyteen nojaavaa, vuorovaikutteista pedagogiikkaa ja hyvinvointia tuottavaa yhteisötoimintaa. Oamkin ja Oulun Yliopiston yhteinen lähes kolmivuotinen hanke käynnistyi maaliskuussa 2021 ja heti saman vuoden syksyllä päästiin aloittamaan käytännön työpajatoiminta. Ensimmäisen vaiheen työpajoissa tarkasteltiin kansantanssin ja -musiikin oppimismalleja ja niihin liittyviä pedagogisia ilmiöitä. Kuuden ensimmäisen työpajaviikon otsikot kuvaavat osuvasti hankkeen ydinsisällön: oppiminen, keho, ääni, kontakti, muuntelu ja tapahtuman anatomia.

Työpajojen tavoitteena on luoda pedagogiikkaa, joka hälventää tanssin ja musiikin rajapintoja ja vahvistaa kehollisuuden merkitystä vuorovaikutustilanteissa.

KanTaMus-hankkeen työpajoihin osallistujat yhdessä hankkeen asiantuntijoiden kanssa luovat kollektiivisesti asetettujen pedagogisten tutkimuskysymysten ja tehtäväasettelujen pohjalta liikettä ja ääntä yhdistävää pedagogista käsitteistöä. Työpajoissa valmistetaan myös oppimateriaaleja ja harjoitteita, jotka hankkeen edetessä jatkojalostetaan osaksi digitaalista oppimateriaalikokonaisuutta.  Lisäksi pedagogisista oivalluksista luodaan esimerkkitapauksia.

Aloitusvaiheen kokoontumisten keskeisiä tutkimuskysymyksiä olivat: Mitkä seikat edesauttavat jaettua oppimista, osallisuutta ja vertaisuuden toteutumista kansantanssin ja -musiikin viitekehyksessä? Mikä on oppimistapahtuman dramaturgia ja kuinka tilannesidonnaisuus vaikuttaa sen rakenteisiin? Kuinka yhteisöllinen oppimistilanne roolittuu ja miten henkilöiden välistä vuorovaikutusta ohjaillaan? Millä keinoin oppimista reflektoidaan?

Työpajoissa oivallettiin, että oppiminen voi käsitteenä vertautua monella tapaa esimerkiksi taiteeseen. Molemmat ovat äärimmäisen monisäikeisiä ilmiöitä, joita on turha yrittää latistaa kaiken yhtenäistäviin sabluunoihin. Oppia voi yksin ja yhdessä tai kuunnellen, katsellen ja tekemisen kautta. Aina ei edes tunnista oppineensa ja ahaa-elämys voi rakentua todeksi ajan kuluessa. Molemmissa tapauksissa on kyse jonkin asian muuttumisesta vaikuttamisen ja vaikuttumisen kautta.

Etienne Wengerin sosiaalisen oppimisteorian yksi osa-alue on oppiminen yhteisön osana. Osallistuminen merkitsee tässä sekä johonkin kuulumista että toimintaa ja tekemistä. Käytäntö ja yhteisö siis liittyvät kiinteästi yhteen. Wengerin nimeämät käytäntöyhteisöt mahdollistavat jäsenilleen merkityksellisyyden kokemuksia. (Wenger 1998.) Yksi taiteen eetoksista lienee merkityksellisyyden kokeminen. Oppiminen ja taiteen kautta oman katsomuksen laajentaminen ovat pohjimmiltaan humaaneja tarpeita, jotka linkittyvät yksilönä olemisen ytimeen.

Anna kehon oppia

Kehollinen oppiminen on KanTaMus-hankkeessa kaiken toiminnan ytimessä. Eeva Anttila kiteyttää kehollisten ja aistillisten kokemusten olevan esireflektiivistä tai esikielellistä tietoa, jonka ihminen voi muuntaa symboliseen muotoon, kuten kuvaksi, keholliseksi ilmaukseksi tai sanoiksi (Anttila 2013). Työpajoissa yksilöiden kehokokemukset kanavoituvat tanssiksi ja musiikiksi: näin käy erityisesti silloin, kun tehtävässä on tilaa muuntelulle ja improvisaatiolle. Yhtälö toimii hyvin myös toisin päin, sillä joskus mekaanisesti omaksuttu kappale tai tanssivariaatio saattaa avautua yllättäviä tuntemuksia stimuloivaksi keholliseksi kokemukseksi.

KanTaMus-työpajojen teemat lähestyvät läsnäolon peruskysymyksiä useasta suunnasta. Mitä läsnäoleminen tarkoittaa? Kuinka optimaalisen läsnäolon voi saavuttaa? Eckhart Tolle pitää kehoon asettumista kokonaisvaltaisen läsnäolon ydintekijänä. Kehon tunteminen sisältä käsin ja sen sisäisen elämän kokeminen auttaa yksilöä hahmottamaan, että olemme muutakin kuin pelkkä ulkoinen muoto. (Tolle 1997, 147.)

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana kehollisuutta korostavat opetusmenetelmät ovat onneksemme tulleet osaksi pedagogista diskurssia. Silti keholla tekeminen tai liikkuminen koetaan erityisesti akateemisissa ympäristöissä tarpeelliseksi perustella älyllisesti ennen varsinaiseen käytäntöön ryhtymistä. Miksi rationaalisen ajattelun pitää tulla myös tähän välikappaleeksi? Motoriikan ja liikeaistien avulla kommunikointi ei ole verbaalisen kommunikaation vastakohta, vaan olennainen osa jokahetkistä ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Petri Kauppinen, Ida Kujala, Nelli Terävä ja Rene Ounaslehto Hambon pyörteissä KanTaMus-työpajassa syyskuussa 2021. (kuva: Jenna-Riikka Mäkinen)

Ääni ja liike kehotietoisuuden herättäjinä

Käytännön työpajatyöskentely lujitti ennakkokäsitystämme siitä, että musiikin ja tanssin yhteistoiminta on oivallinen kehotietoisuuden herättäjä. Samassa tilassa toteutuva ääni ja liike suorastaan kietoutuvat toisiinsa. Yksilö tuottaa liikkeellään eli keholla ja/tai instrumentilla musiikkia ja samanaikaisesti hän myös vastaanottaa liikkeen impulsseja sekä suuntaa niitä toiminnaksi. Tällöin syntyy moniulotteista aistikokemuksia stimuloivaa vuorovaikutusta, joka voi tuntua ja näyttäytyä monena. Kokemuksia voi olla myös haastavaa pukea sanoiksi. Yhdellä hengitys aktivoituu, toinen suuntaa intuitiivisesti energiansa koskettamiseen ja kolmas kokee voimakasta läsnäolon tunnetta. Konkreettisin kollektiivinen kokemus osoitti, että turvalliseksi koetussa vuorovaikutustilanteessa osallistujien aivot virittyvät samalle taajuudelle. Toista alkaa ymmärtää jollain tavalla syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Vuorovaikutus siis helpottuu ja tunteille sekä tuntemiselle avautuu tilaa.

Aivotutkija Hanna Poikonen kirjoittaa aivojen virittymisestä musiikin ja tanssin harjoittamisen yhteyksissä seuraavasti:

Sekä musiikin tuottamisen että liikkeen tutkimukset näyttävät, kuinka yhteistyön aikana kahden ihmisen aivot ikään kuin virittyvät samalle taajuudelle. Se näkyy matalataajuisten aivoaaltojen synkronisoitumisena osallistujien välillä. Aivojen synkronisaatio tekee saumattoman yhteistyön mahdolliseksi, ja se on puolestaan välttämätöntä niin harmonisen musiikin kuin liikkeen luomisessa. Valmius virittyä toisen aivoaalloille on ensiarvoista minkä tahansa empaattisen yhteisön jouhevassa toiminnassa. (Poikonen 2018.)

Liikkeestä liikkeelle

Teatteriohjaaja Jouko Turkka kiteytti aikanaan kehollisuuden merkityksen näyttelijäntyössä kahteen sanaan: Liikkeestä liikkeelle! Historia on osoittanut tämän lähtökohdan toimivan erinomaisesti myös sosiaalisen tanssin ja musiikin omaksumismenetelmissä. Tiedot ja taidot siirtyvät osaajalta kohdeyhteisölle tekemisen kautta, eikä opettamisen metodeja ole tarpeen nostaa tietoiseen keskiöön. Musiikkikappale tai tanssi omaksutaan kansanomaisen orgaanisesti edeten vaihe vaiheelta siten, että liike ja ääni virtaavat progressiivisesti.

Et siis pysähdy oppimaan, vaan soitat ja/tai tanssit itsesi asian ytimeen. Tässä oppimisen mallissa osaaminen karttuu toistamisen kautta. Tikapuumainen eteneminen perusliikkeestä vaativampaan suoritukseen hyödyntää ensisijaisesti kehollista oppimista. Kehoäly, lihasmuisti ja somaattiset aistimukset saavat näin niille kuuluvan mahdollisuuden edistää uuden asian omaksumista. Käsitteellistäminen ja analyysi tulevat mukaan vasta sitten, kun asia on kehollisesti hallussa.

Kehokortit kehitteillä

Ensimmäisiä konkreettisia työpajoissa syntyneitä oppimateriaali-ideoita ovat kehokortit. Kehokortin toiminnallisella puolella kyseessä olevan tanssinlajin kinesteettinen olemus tiivistyy eräänlaiseksi toiminnalliseksi etiketiksi. Liike-etiketin kautta osallistuja pääsee kokemaan esimerkiksi polskan kehollisen tuntuman ilman, että tarvitsee heti ottaa paria, opetella askelikkoja tai hypätä mukaan tilallista hahmotusta haastavaan kuviotanssiin. Kehokortin toiminnalliselle puolelle linkittyy liiketeema- ja tanssivideoiden lisäksi myös helposti lähestyttäviä komppi- ja melodia-aihiota. Kortin kääntöpuolen tiedolliseen osioon tulee sekä liikkeellistä että musiikillista faktaa kyseisestä tanssilajista.

KanTaMus-hankeesta syntyy monenlaista oppimateriaalia, jota julkaistaan digitaalisilla alustoilla. Tuotosten tavoite on auttaa kansantanssin ja -musiikin yhteisten pedagogisten toimintamallien syntymisessä ja tätä kautta lähentää alan toimijoita keskenään. Huolimatta siitä, että materiaalia jaetaan digitaalisessa muodossa, on kaikessa pyrkimys elävään ja vuorovaikutteiseen kohtaamiseen. Ensimmäisen vaiheen työpajat vahvistivat jo valitsemamme suunnan olevan oikea. Tulevaisuudessa ei ole merkitystä sillä tunnustatko itsesi soittajaksi vai tanssijaksi, koska voit olla kaikkea siltä väliltä. Tiedämme musiikin ja tanssin yhteistoiminnan häivyttävän juuri näitä muusikko-tanssija-roolijakoja ja tuovan tilalle aktiivisen kokijan ja toimijan.

Lähteet:

Anttila, E. 2013. Koko koulu tanssii! Kehollisen oppimisen mahdollisuuksia kouluyhteisössä. Julkaisusarjassa Acta Scenica nro. 37. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus.

Poikonen, H. 2018. Tanssijan aivot kehittyvät ainutlaatuisella tavalla. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu. Tanssijan aivot kehittyvät ainutlaatuisella tavalla | Helsingin yliopisto (helsinki.fi)

Tolle, Eckhart 1997. Läsnäolon voima – tie henkiseen heräämiseen. Suom. Lauri Porceddu. Helsinki: Viisas Elämä Oy.

Wenger, E. 1998. Communities of practice: Learning, meaning and identity. New York: Cambridge University Press.