”Mä liikun kriisistä kriisiin
Kuljen komein askelin
Tahdon ettei mikään ois kuin ennenkin”
Ismo Alanko – Kriisistä kriisiin

Vuosina 2007-2009 elettiin maailmanlaajuisten finanssikriisien aikaa, jonka jälkeen saimme nauttia pitkään nousukaudesta. Kotimainen kulttuurikenttä voi hyvin. Tekniikka kehittyi valtavin harppauksin, kotimaisia tuotantoja tehtiin ennätysmääriä, toiminta kansainvälistyi, uusi tekijäsukupolvi teki läpimurtoa, katsojamäärät olivat jatkuvassa kasvussa ja niin edelleen. Mutta kuten Aristoteles jo Runousopin avulla meille opetti, hyvä tarina tarvitsee juonenkäänteen. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Covid-19 johti keväällä 2020 maailman sulkeutumiseen ja varsinkin kulttuurialan työntekijöille tämä oli valtava koettelemus. Tuolloin Unescon raportin mukaan kulttuuri- ja taidealalta katosi maailmanlaajuisesti jopa kymmenen miljoonaa työpaikkaa. [1] Parissa vuodessa koronasta muodostui hiljalleen uusi normaali ja kulttuuri- ja taideala alkoivat nousta jaloilleen. Helmikuussa 2022 alkoi Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja muun muassa tämä on osaltaan johtanut maailmantalouden horjumiseen, elinkustannusten nousuun ja uudenlaiseen epävarmuuteen tulevasta. Puhutaan lamasta.

Taloudessa puhutaan termeistä ”taantuma” ja ”lama”. Näille ei ole annettu tarkkoja määritelmiä, mutta yleisesti taantumasta puhutaan, kun bruttokansantuote laskee kahtena peräkkäisenä vuosineljänneksenä verrattuna aiempiin vuosineljänneksiin. Lamalla taas tarkoitetaan talouden pitkäaikaista taantumaa. Pitkittyvät talouden ongelmat näkyvät muun muassa elinkustannusten, korkojen ja inflaation kasvuna, jolloin kuluttajan ostovoima heikkenee.

Suomi ja suomalaiset elivät valtavan laman syövereissä 1990-luvulla. Tämän laman sanotaan vaikuttaneen erityisen vahvasti muun muassa kulttuurialaan. Mutta mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti? Onko tuon aikainen lama ja tämä pandemian jälkeinen aika verrattavissa toisiinsa?

Heikki Silvennoinen on muusikko ja näyttelijä, joka on työskennellyt muusikkona 1970-luvulta alkaen ja joka tuli suuren yleisön tietoisuuteen 1990-luvulla sketsisarjan ”Kummeli” myötä.

Heikki: En kokenut ysärin lamaa ahdistavana, koronapandemian ennemminkin. Jos olisi ollut pelkkä pandemia, niin ei olisi ollut mitään hätää. Mutta nyt kun sota tuli siihen kylkeen, tuli uusia epävarmuustekijöitä. Ysärillä ei ollut sodanpelkoa ja esimerkiksi pankkikriisien syypäät löydettiin ja heitä osoiteltiin avoimesti sormella.

1990-luvulla lama ei näkynyt niin paljoa kulttuurialan ilmapiirissä kuin muilla aloilla. Kulttuuriala ei itsessään muuttunut radikaalisti, varmaankin isot toimijat jatkoivat toimintaansa suht ennallaan. Tapahtumia järjestettiin jonkun verran ja ihmiset laittoivat mielellään viihteeseen rahaa, tinkien sitten muusta. Ihmiset tarvitsivat lohtua ja arjesta vieraantumista. Lama vaikutti ehkä teatteripuoleen eniten, sillä teattereiden tukia vähennettiin ja niin edelleen.

Vuosikymmenen alun tukirahojen leikkausten jälkeen vuonna 1993 tuli voimaan teatteri- ja orkesterilaki (730/1992), joka takasi valtion tuen muun muassa teattereille. Tukirahojen määrä pohjautui henkilöstövuosimäärään, eli paljonko vakituista henkilökuntaa teatterissa on töissä. Tämän takia valtionosuuksista saivat nauttia lähinnä niin sanotut laitosteatterit. Uudesta laista huolimatta pääsylipputuloilla oli suuri merkitys teattereiden toiminnan kannalta. Valtionosuuksien ulkopuolelle jääville teattereille tilanne oli erityisen hankala, sillä näiden toiminta oli lähes kokonaan lipputulojen varassa. Riippuvuus pääsylipputuloista vaikutti teattereiden ohjelmistoon, kun taiteellisesti haasteellisia ja kokeilevia esityksiä jätettiin pois ja katsojille tarjottiin perinteisempää komediaa, farssia ja musikaaleja. Tämä aiheuttikin teatterikentällä myös eräänlaisen kuilun niin sanotun korkeakulttuurin ja viihteen välillä, sillä tukirahoja saavat teatterit pystyivät tarjoamaan katsojalle myös vähemmän viihteellisiä teoksia pienemmällä riskillä. [2]

1990-luvun lama vaikutti esimerkiksi teatterinäyttelijöihin, sillä eläkkeelle jäävien näyttelijöiden tilalle ei välttämättä enää palkattukaan uusia näyttelijöitä vakituisella sopimuksella. Erityisesti freelancereiden työllistyminen vaikeutui teattereiden vähentäessä vierailevien näyttelijöiden käyttöä omissa esityksissään. Suomen Näyttelijäliitto joutui 1990-luvun laman myötä tarkastelemaan omaa asennettaan freelancereina työskenteleviä näyttelijöitä kohtaan ja tämän myötä liitto alkoi huomioimaan myös freelancerien tarpeita sopimuspolitiikassa. [2]

Heikki: Koronapandemian aikana priorisoitiin mitä pystyttiin ja kulttuurin tekijät jäivät jalkoihin. Tuolloin esimerkiksi tapahtumia ei saanut järjestää, joten keikkoja ei vaan yksinkertaisesti ollut. Kuukauden pätkiä saattoi olla välissä, että oli jotain ja sitten taas kaikki loppui. Kulttuurialalla oli sellainen yleinen epävarmuus ja tuntui, että kaikki on viranomaisten käsissä. Kukaan ei oikein tiennyt missä mennään ja välillä tuntui, ettei viranomaiset tiedä sitä itsekään.

Pandemian jälkeen keikkojen taas alkaessa oli uutena ongelmana, että esimerkiksi roudarit olivat hakeutuneet töihin toisille aloille. Laatikoiden työntäjiä löytää aina, mutta varsinkin teknikot olivat vähissä. Isona yllätyksenä tuli myös, että pandemian aikana vanhemmat muusikot huomasivat, että onkin kiva olla kotona. Tämä taas on johtanut siihen, että ei enää halutakaan olla keikoilla niin paljoa.

1990-luvun lama vaikutti myös festivaaleihin, kun valtion myöntämiä tukia leikattiin eivätkä yritykset pystyneet sponsoroimaan tapahtumia yhtä paljon. Suomen markan kurssilla oli vaikutus myös ulkomaalaisten esiintyjien palkkiomääriin. Laman myötä toimintansa lopetti pitkään toimineita festivaaleja kuten oululainen Kuusrock (1973-94) ja Hämeenlinnassa järjestetyt Giants of Rock -festivaalit (1987-92). Taloudelliset haasteet pakottivat festivaalijärjestäjiä panostamaan raha-asioihin aiempaa enemmän. Lamavuosina parhaiten järjestelyiltään onnistuneet tapahtumat ovat nousseet tämän päivän suosituimpien kotimaisten festivaalien joukkoon. [3] [4]

Heikki: Meillähän oli Kummelin kultavuodet 1991-95. Itselle ei jäänyt ysäristä konkreettista laman tunnetta, sillä se ei niin iskenyt meihin. Oli töitä, joista sai rahaa. Ihmiset ilmeisesti tarvitsivat viihdettä ja sen myötä pakoa todellisuudesta.

Suomalainen elokuva rämpi pohjamudissa 1990-luvun laman aikaan. Vaikka kotimaisen elokuvatuotannon määrä pysyi korkeana koko ajan, oli suomalaisten elokuvien katsojia elokuvateattereissa ennätyksellisen vähän. Vuoden 1991 Suomen elokuvasäätiön katsojatilastojen ykkösenä oli Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro herra Helsingin herra 383 706 katsojalla. Vuonna 1994 katsotuin suomalainen elokuva oli Timo Koivusalon Pekko ja poika, joka löytyy vuoden katsojalukutilastoissa vasta sijalta 30 yhteensä 61 707 katsojalla. [5] [6]

1990-luvun alkupuolella katsojat suosivat ulkomaisia elokuvia. Vuonna 1988 elokuvakatsojien kokonaismäärä oli 6 115 964. Vuonna 1991 elokuvakatsojia oli kaikkiaan 5 879 627, kun taas vuonna 1994 elokuvakatsojia oli 6 121 184. Vaikka määrät suhteutettaisiin ensi-iltaelokuvien määrään, eivät muutokset katsojamäärissä ole erityisen radikaaleja. Katsojatilastoista voi nähdä, että suosituimmat elokuvat 1990-luvun alkupuolella olivat komediaa, scifiä, toimintaa, romanttista draamaa tai koko perheen animaatioita. Kotimaiset ensi-iltaelokuvat olivat pääasiassa komedioita tai tragedioita. [5]

1990-1996 Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio, MTV ja Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus toteuttivat Sparrausringin, jolla rahoitettiin 12 esikoisohjaajan elokuvat. Hanke oli onnistunut, sillä nuoret elokuvantekijät kuten Aleksi Mäkelä ja Markku Pölönen ravistelivat kotimaista elokuvakenttää tarttumalla kansainvälisiin genreihin ja tuomalla uutta tuulahdusta valkokankaille. Tuotantotukien kehittyminen, uuden tekijäsukupolven läpimurto sekä moderni elokuvamarkkinointi nostivat suomalaisen elokuvan suosiota. [6]

Kun eletään taloudellisesti vakaita aikoja, tuleeko kulttuurista itsestäänselvyys?

Kulttuuri- ja taideala elää tällä hetkellä mielenkiintoisessa välitilassa. Tähän asti merkittävä osuus kulttuuri- ja taidealan tukirahoista on tullut Suomen valtion omistaman rahapeliyhtiö Veikkauksen kautta. Tämän toiminta muuttuu ja muutoksella on vaikutusta kulttuurialan perusrahoitukseen. Tämän lisäksi omaa varjoaan tulevaisuuden ylle luo maailman synkkä taloustilanne, kulttuurialan tukibudjettien jatkuvat leikkausuhat sekä Covid-19:n aiheuttama epävarmuus tulevasta.

Heikki: Ensi kesä näyttää kulttuurialalla kyntensä, että vieläkö kaikki on ihan mahdotonta. Sinne asti kuitenkin kelkutellaan joten kuten. Ensi keväänä myös näkee, miten ihmisten talouteen alkaa vaikuttaa muun muassa bensan ja sähkön hinnannousut. Se näkyy nyt jo kaikessa muussa paitsi keikkaliksoissa, sillä pääsylippujen hinnat eivät nouse. Samoin kuin esimerkiksi uimahalleissa lasketaan veden lämpötilaa, mutta lippujen hinnat pysyvät samana.

Kulttuuriala on muuttunut kolmessa vuosikymmenessä muun muassa digitalisoitumisen myötä. Filmiä ei enää kehitetä ja leikata fyysisesti, mutta digitaalista kuvaa tuotetaan yhä enenevässä määrin ja esimerkiksi virtuaalitapahtumat ovat kasvava trendi. Kuitenkin kulttuurialan perusasetelmat ovat pysyneet ennallaan, työntekijät ovat työntekijöitä ja yleisö yleisöä. 1990-luvun laman aikana havahduttiin ymmärtämään, että millainen merkitys kulttuurilla on ihmisille. Pandemia-Suomi oli tästä hyvä muistutus, kun havahduttiin jälleen pohtimaan, että onko kulttuuri ja kulttuuriala kuluerä vai sijoitus. Siitä huolimatta, että kulttuurilla on tutkitusti positiivinen vaikutus ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin, asenne kulttuuriin ja varsinkin kulttuurialan tekijöihin on vaihtelevaa.

Heikki: 1990-laman aikana kulttuurin tekijöitä ei kohdeltu samalla tavalla kuin nyt pandemian aikana. Esimerkiksi teattereilla ei ole toiminnassaan samanlaista tulosvastuuta kuin freelancereilla, jotka yksityishenkilöinä kokevat muutokset taloudessa eri tavalla. Silti freelancerit kokevat vastapuolelta sellaista ”hommatkaa ite työnne”-asennetta.

Pandemia-aikana asenteiden välinen vastakkainasettelu korostui, kun käytiin yleistä keskustelua aiheesta ”mitä ne kulttuuripellet vauhkoaa, menisivät oikeisiin töihin, ei sellaisista loisista ole mitään hyötyä kenellekään”. Samaan aikaan striimauspalvelut takoivat ennätystuloksia tilaajamäärien kasvaessa, kun ihmiset teljettiin koteihinsa ja arkeen kaivattiin jotain sisältöä. Kulttuurin tarve ei häviä, sillä kaikkein kovimpinakin aikoina kansa tarvitsee selviytyäkseen leipää ja sirkushuveja. Kulttuuri ja kulttuuriharrastukset ovat osa yhteisön sosiaalista pääomaa. Taiteen tuottaminen ja kokeminen vahvistaa ihmisten keskinäisiä siteitä ja luo yhteisöllisyyttä. Kulttuurin ilmiöt yhdistävät ihmisiä, kuten Kummelit tai vaikkapa korona-ajan ilmiöksi noussut Tiger King.

Vaikka kulttuurin arvostus on noussut vuosikymmenien saatossa, haluaako kuluttaja kuitenkin säästää siinä? Ostovoiman heikentyessä kuluttaja joutuu tekemään valintoja omien tarpeidensa ja halujensa pohjalta sekä niiden välillä. Tankkaanko auton vai käydäänkö koko perheen voimin leffateatterissa? Ostanko kalliimpia hedelmiä vai liput lempiartistini keikalle? Esimerkiksi Netflixin osavuosikatsauksien perusteella on nähtävissä muutos kuluttajien käytöksessä, sillä palvelun hintojen noustua käyttäjiä on poistunut palvelusta. Ostovoiman heikentyessä on odotettavissa, että ihmiset luopuvat esimerkiksi striimauspalveluista taloudellisista syistä. Jos kuluttaja alkaa säästää, millainen vaikutus sillä on palveluiden tuottajiin, tässä tapauksessa siis kulttuurin tekijöihin ja miten se vaikuttaa kulttuuritarjonnan sisältöön? Onko haettava parasta mahdollista tuottoa keinolla millä hyvänsä ja panostettava siihen mikä myy eniten vai tarjotaanko myös haasteellisempaa, mutta taloudellisesti riskialttiimpaa taidetta marginaaliryhmille? Ja onko se lopulta artisti, joka tämän kaiken maksaa?

Lähteet:

[1] UNESCO. Global Report, Re|Shaping Policies for Creavity – Addressing culture as a global public good. Key Figures. Hakupäivä 4.12.2022.https://www.unesco.org/reports/reshaping-creativity/2022/en

[2] Paavolainen, Pentti. Suomen teatterihistoria. Taideyliopiston teatterikorkeakoulu. Hakupäivä 4.12.2022. https://disco.teak.fi/teatteri/7-7-teatterilaki-laman-kynnyksella/

[3] Freedom Festival. Festivaalien historia Suomessa. Hakupäivä 4.12.2022. http://www.freedomfestival.info/festivaalien-historia-suomessa/

[4] Hämeen Sanomat. Suomi-festarin lyhyt, mutta vauhdikas historia. 7.7.2006, päivitetty 13.6.2018. Hakupäivä 4.12.2022. https://www.hameensanomat.fi/paikalliset/5102596

[5] Suomen Elokuvasäätiö. Katsojalukutilastot, Elokuvien katsojaluvut Suomessa. Hakupäivä 4.12.2022 https://www.ses.fi/katsojaluvut/

[6] Wikipedia. Suomi 1990-luvulla. Hakupäivä 4.12.2022. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_1990-luvulla

Kuvat: Pixabay

Tämä blogijulkaisu on osa Oamkin Kulttuurituottamisen ja luovan talouden YAMK-opiskelijoiden juttusarjaa, jotka löydät hakutermillä Pieninkin Yhteinen Jaettava sekä hashtagilla #KulttuuriaKerrakseen