Syksy herättää aina tietyn nostalgisen tunteen. Mieleen palaa oma reilu 10 vuoden takainen opiskeluaikani eräässä Pohjois-Suomen korkeakouluista. Opiskeluaikanani olin osa tiivistä opiskelijayhteisöä ja kaveriporukkaa, jonka kesken jaoimme ilot ja surut. Usein pikkutunneille venyneissä illanvietoissa tuli keskusteltua ystäville tyypilliseen tapaan kaikesta mahdollisesta. Aina emme olleet asioista samaa mieltä, mutta sehän teki keskusteluista vain mielenkiintoisempia. Meistä jokainen oli kotoisin hieman eri puolelta Suomea, ja avojalakaselle oululaiselle teki hyvää kuulla mitä Helsingissä, Rovaniemellä tai Lappeenrannassa lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneet ajattelivat asioista.

Tänä päivänä elämäni pikkulapsiperheen äitinä on kovin erilaista kuin silloin, oikeastaan siinä ei ole juurikaan mitään samaa kuin noissa ajoissa. Aikaiset herätykset, unenpöpperöisten lasten kuskaaminen päivähoitoon, ikuinen pyykki- ja ruoanlaittorumba sekä kohtuullisen vaativa työ, johon liittyen olisi jaksettava kehittää itseään ammatillisesti. Olisi myös hyvä olla jokin liikuntaharrastus, jonka tavoitteellista etenemisestä voisin säännöllisesti raportoida somessa. Unohtamatta tietenkään kulttuuriharrastuksia, joiden lisäksi olisi mukava kutsua myös tuttavia kylään ja tarjota heille maittavia kolmen ruokalajin illallisia. Lasten kasvatukseen liittyvistä kuvioista todettakoon, että haasteita riittää silläkin saralla. Oravanpyöräksikin tätä kai kutsutaan.

Onneksi aina silloin tällöin jää aikaa hengähtää hetki. Tuolloin mieleeni on usein palannut eräs keskustelu, jonka kävin kaverini kanssa yhtenä niiden ikuisesti jatkuvien juhlien jälkeisenä aamuyönä. 3.vuoden opiskelijoilla elämä oli edessä ja kaikki ovet (ja joskus ikkunatkin) avoinna. Lukuisten sivupolkujen kautta keskustelu ajautui sitten tulevaisuuden haaveisiin ja toiveisiin, ja niitähän minulla riitti. Luettelin tasaiseen tahtiin litaniaa siitä, mitä haluaisin saavuttaa ja mitä nyt ainakin ennen 30 ikävuotta pitäisi olla tehtynä. Kaverini kuunteli hiljaa paasaustani ja totesi sitten: ”minä tyydyn vähempään”. Muistelen, ettei minulla tainnut olla siihen paljoa sanottavaa.

Kohtuuden käsite on perinteisesti keskeinen oikeustieteessä, mutta viime aikoina sitä on tuotu esiin myös työhön ja talouteen liittyvissä puheenvuoroissa. Downshifting-ilmiö työelämässä alkaa olla tuttua yhä useammalle. Esimerkiksi lyhennettyä työaikaa voivat mahdollisuuksien mukaan tehdä niin pikkulasten vanhemmat kuin muissa elämäntilanteissa joustoa kaipaavat työntekijät. Toinen esimerkki hidastamisesta on Italiasta alkunsa saanut Slow Movement-liike, joka arvostaa perinteisiä, hitaampia tapoja tehdä asioita. Mielenkiintoinen on myös kansainvälinen degrowth-liike, joka kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun tarpeen. Esimerkiksi Luonnonsuojelija 3/2015 lehdessä oli  vastikään artikkeli aiheesta. Siinä kuvaillaan, kuinka pitkällä aikavälillä olisi luovuttava perinteisestä talousmallista ja siirryttävä uuteen malliin, kohtuutalouteen, jossa talouden kulttuurinen ylivoima kumoutuu ja talous palautuu itseisarvosta välineeksi. Taloudellisen tuotannon tulisi siis olla tasapainossa ekologisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. Perinteisesti kestävä kehitys esitetään kolmen ympyrän –talouden, sosiaalisen hyvinvoinnin ja luonnon hyvinvoinnin – muodostamana kolmiona. Kyseisessä mallissa yhteiskunnan tasapainon pitäisi löytyä sieltä, missä ympyrät leikkaavat. Todellisuudessa talouskasvusta huolehditaan kuitenkin aina ensin, ja muut osa-alueet jäävät sen varjoon. Ekologisen taloustieteen mielestä tämä järjestys on kyseenalaistettava. Todellisuudessa sosiaalinen hyvinvointi voi nousta vain luonnonvarojen riittävyydestä ja talous toimia vain niissä rajoissa, jotka sosiaalinen pääoma mahdollistaa. Ekologisessa taloustieteessä ympyrät piirretäänkin sisäkkäin, ja talous on niistä pienin. Itsekin pohdin nykyään usein olisiko aika muistaa vanha hyve kohtuus ja kysyä: voisinko minäkin tyytyä vähempään?

Johanna Pihlajamaa

Luonnonvara-alan osasto