Olen usein ja oikeastaan enimmän osan ajasta, silloin kun mietiskelen pedagogisia asioita, pohtinut teorian ja käytännön välistä suhdetta. Miksi se on niin ongelmallinen koulutuksessa? Opiskelijat harvemmin kiittävät teorian opetusta, oli kouluaste mikä tahansa. Teoria-asiat myös näyttävät unohtuvan todella helposti kurssien suoritusten jälkeen. Silti juuri teorian hallinta erottaa asiantuntijan harrastelijasta. Näinhän ainakin yleisesti kuvittelemme.

Monia vuosia sitten kirjoitin artikkelin, jossa ihmettelin hyödyttömän tiedon ongelmaa. Kuinka tieto voi olla niin hyödytöntä, että se unohdetaan? Tein yliopisto-opiskelijoille kyselyitä siitä, kuinka paljon he arvioivat unohtaneensa siihen saakka opiskelemastaan. Arviot vaihtelivat 95-50% välillä. Ihmettelimme sitten yhdessä, kuinka tuo on ollut mahdollista. Onko asioita alkujaankaan opittu?  Onko kyse vain siitä, että sellaista tietoa jonka hyödyllisyyttä ei tajuta ei todellakaan opita.

Tenttejä tutkiessani löysin teorian unohtamiselle kolme hyvää selitystä. Muistan niistä ainakin kaksi. Yksi oli käyttötarkoitus. Jos opiskelija opettelee asian vain selvitäkseen sen avulla jostakin testistä tai kuulustelusta, niin tällöin mieli on ohjelmoitu unohtamaan asia heti sen käyttötarkoituksen toteuduttua. Toinen liittyi tunnepuoleen. Terve mieli unohtaa aktiivisesti epämiellyttävät asiat. Mitä tuskallisempia tunnekokemuksia asian opiskeluun ja sen testaamiseen liittyy, sitä todennäköisempää on, että sisältökin unohtuu aktiivisesti. Erityisen tuskalliseksi ja nöyryyttäväksikin opiskelija kokee sen, että ei ymmärrä jotakin asiaa. Viimeksi mainitustahan taitaa syntyä oikein pedagoginen noidankehä: kun ei tajua, kokee pettymyksen, jonka ansiosta oppii entistäkin heikommin.

Nykyisen pedagogisen tietämyksen perusteella teorian opettamiseen on tarjolla hyviä vaihtoehtoja. Niitä kannattaisi käyttää huonojen sijaan. Huonoksi on todettu se, että teoria opetetaan etukäteen luennolla ja sovelletaan sen jälkeen harjoituksissa. Paremmin toimii sellainen malli, jossa opiskelija ennen teorian opettamista saatetaan työskentelemään käytännön ongelman kanssa. Sen jälkeen opetetaan siihen liittyvä teoria. Lopuksi tehdään uusi ongelmanratkaisu, jossa teoriatietoa hyödynnetään. Vieläkin parempi on, jos teoria opetetaan ohjauskeskustelutuokioissa käytännön tekemisen yhteydessä.

Eräs kanadalainen kouluttaja kiteytti taannoin teoriaopetuksen ratkaisun siten, että teoriaa pitää opettaa käytännön ongelmatilanteiden kautta ja teorian osaamista tulee arvioida käytännöllisten tehtävien avulla. Kun näin menetellään ammatillisessa koulutuksessa, se johtaa perinteisen luokkahuoneopetuksen sijasta projektityöskentelyyn, ongelmakeskeisiin työtapoihin ja työssä oppimisen tilanteisiin. Tähän suuntaan meidän täytyy mielestäni yhä ripeämmin edetä, jotta kirjastoissa ja bittiavaruuksissa lepäilevä valtava tietomäärä saadaan hyötykäyttöön ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta lisäämään.