Tanssia ja musiikkia opetettaessa opettajan kunnianhimo kasvaa, kun hän havaitsee oppijoiden edistyvän. Tämä johtaa usein siihen, että opettaja lisää vaikeustasoa ja antaa oppijoille yhä haastavampia tehtäviä. Syntyy ajatus siitä, että oppijoiden tulee siirtyä seuraavalle tasolle, edistyä. Ajatus on tuttua tutumpi modernissa yhteiskunnassa, jossa ajatus oppimisesta on jo vuosisatojen ajan perustunut kumulatiiviseen tutkinnosta seuraavaan etenemiseen. Oppi saavutetaan: se on ansaittava työllä.

KanTaMus-hankkeen työpajat ovat olleet usein sellaisia, joissa osallistujat ovat vaihtuneet tiuhaan, eivätkä kaikki suinkaan ole olleet mukana alusta loppuun asti. Tämä ei sinänsä ole mikään uusi ilmiö edes kansantanssin ja -musiikin maailmassa. Jo vuosikymmenten ajan on ollut erilaisia soittotyöpajoja ja tanssitupia, joihin osallistujat ovat voineet tulla vapaasti ja viipyä sen aikaa kuin ovat tahtoneet. Nämä ovat kuitenkin olleet yleensä tilapäisiä ja lyhytkestoisia tapahtumia, kun taas KanTaMuksen työpajat ovat koostuneet useista sessioista viikkojen ajan. Miten toimia, kun moneen sessioon tulee osallistujia ensimmäistä kertaan, ja samaan aikaan mukana on sellaisia, jotka ovat olleet mukana koko ajan?

Tämänkaltaisessa toiminnassa ydinasiana on toiminnan pitäminen helppona ja helposti lähestyttävänä. Helpon tekeminen ei ole kuitenkaan aivan yksinkertaista pitkän päälle: helposta tuleekin vaikeaa ainakin opettajan kannalta. Ehkä tärkeintä tällaisissa tilanteissa on yrittää irtaantua oppimisen suoritusajattelusta. Tekeminen itsessään on mielekästä ja merkityksellistä, vaikkei siinä edetäkään systemaattisesti yhä vaikeampiin tehtäviin. Toiminnan kehollinen sisäistäminen vaatii joka tapauksessa pitkäkestoista työstämistä välillä aina tylsyyteen asti. Aina ei tarvitse lähteä hakemaan jotain uutta, kun yksi asia on vasta opittu.

Toisaalta opettaja voi myös tanssi- ja musiikkitilanteissa eriyttää opetusta hienovaraisesti siten, että toimintaan sisältyy yhtä aikaa alkeiselementtejä, esimerkiksi polskakävelyä, ja haastavampia osioita, käden alta pyörityksiä ja paripyörintöjä aina hamburskapyörintään asti. Impulsseja voi sujauttaa pikku hiljaa mukaan siten, että halukkaat voivat niitä napata, kun muut jatkavat perusliikkeiden parissa.

Yleisesti kuitenkin kaikessa pitäisi lähteä liikkeelle siitä, että osallistujat tulevat ikään kuin musiikki- ja tanssimateriaalin ”päälle”, niiden osaksi ja päinvastoin. Oppiminen ei etene tasolta toiseen, vaan tanssiminen ja musisoiminen tuottavat yhä uusia flow-kokemuksia: parhaimmillaan siten, että osallistuja liikkuu luontevasti tanssimisesta musisointiin ja takaisin.