Vieraileva kynä: Opettajaksi opiskelemassa
Jatko-opintomme toivat meidät siihen pisteeseen, että löysimme itsemme Oulun ammattikorkeakoulun pääovilta tammikuussa 2017. Opetusharjoittelumme oli alkamassa jännityksen ja pelonsekaisin tuntein. Hieman meillä oli jo tietoa tulevasta, sillä suunnitelmat oli tehty ja tunnit olivat valmiina tekijää odottaen. Kuitenkin, uudet kokemukset ovat aina jännittäviä ja tämä ei ollut yhtään poikkeus.
Harjoittelussamme opetimme ammattikorkeakoulun opiskelijoita sekä jo valmiita terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Toinen meistä lähestyi opiskelijoita keskittyen kuvanlaatuun natiiviröntgentutkimuksissa ja toinen perehtyi C-kaaren käyttöön ja säteilyturvallisuuteen. Sisällöltään aiheet olivat joiltain osin samoja, mutta kuitenkin omat kokonaisuutensa sisältäen omat erikoisuutensa ja kokonaisuutensa.
Haasteena harjoittelussa olivat suurilta osin opettajaksi kasvamisen prosessi ja siihen kasvamiseen liittyvät haasteet sekä ”kipuilut”. Vaikka opiskelun kautta varmuutta ja valmistautumista on tapahtunut ja mahdolliset eväät harjoittelua varten oli annettu, silti tunteiden kirjo harjoittelun alusta loppuun on ollut valtava. Tunteet harjoittelua ja opetusta kohtaan valtasivat täysin tajunnanvirran ja muu maailma katosi välillä näköpiiristä kokonaan. Tämä tapahtui niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessäkin, sillä opetettava asia antoi meille enemmän kuin se työnsä osalta meiltä otti. Ehkä päällimmäisenä mielessä oli harjoittelun aikana sen palkitsevuus niin itselleen ja opiskelijoille. Mitenkä voikaan olla iloinen siitä, että huomaa opiskelijoiden olevan kiinnostuneita omasta opetuksestasi ja kuinka he opetuksen prosessin vaiheiden jälkeen ovat kasvaneet opetuksen aikana? Tätä on mielestämme opettajan työn palkitsevuus. Se vastavuoroisuus, jossa opettaja ja opiskelijat ovat jokapäiväisessä toiminnassa. Ja siitä oli juuri kyse tässä harjoittelussakin.
Vaikka opettajaksi kasvamisen prosessi on pitkä, oppimista tapahtuu jokaisessa sen vaiheessa ja vaikka vastoinkäymisiä on monella kulmalla edessä, se on kuitenkin tärkeä ja positiivinen prosessi. Tärkeää on myös huomata se ihmisten vertaistuki, jota sen prosessin varrella on saanut. Harjoittelun aikana meidän vertaisarvioijien tuki sekä erityisesti meidän keskinäinen tuki on ollut tärkeää. Mitä suurimmalla kiitoksella voimme kiittää myös Oulun ammattikorkeakoulun radiografian ja sädehoidon opettajia ja erityisesti ohjaajaamme Anjaa, jonka ohjauksen ja tuen kautta olemme päässeet opettajaksi kasvamisen prosessissa paljon eteenpäin. Tietenkin kiitoksen haluamme myös sanoa niillä opiskelijoille, joiden kanssa saimme kunnian harjoitella opettajana olemista. Hyvän kipinän saaneena meillä on suuri toive viedä tätä opettajaksi kasvamista eteenpäin.
Terveystieteiden opettajaopiskeljat Tanja ja Lassi
