Korkeinta oppimista pohtimassa
“Meidän iskä opettaa opettajia opettamaan” totesi poikani muutama vuosi sitten kaverilleen, kun pihalla vertailtiin vanhempien ammatteja. Opettajan työn arjesta jokaisella lapsella on omakohtaista kokemusta, mutta ilmeisesti tuo opettajankouluttajan työ on herättänyt pojassani erityistä kiinnostusta, koska olen aika ajoin saanut vastata tarkentaviin kysymyksiin työni sisällöistä.
Tänään vietetään “Lapsi mukaan töihin” -päivää ja päätin ottaa poikani (9-vuotias / 3.-luokkalainen) mukaani tutustumaan työhöni. Harmittavasti juuri tänään ei kalenterissani ollut varsinaista ohjausta tai opetusta (eilinen olisi ollut hyvä esimerkki ohjaus-, koulutus-, tutkimus- ja kehittämistyöstä, kun pidimme Verkko-ohjaaja -hankkeen loppuseminaaria), mutta hanke- ja tutkimustoimintaan olin kyllä varannut aikaa. Ja kun vielä Hannalta tuli pyyntö kirjoittaa KOPE-hankkeen blogia, suunnitelma olikin jo valmis. Voisimme poikani kanssa yhdessä mietiskellä oppimisen ihmeellistä maailmaa hieman erilaisessa kouluympäristössä [korkeakoulupedagogiikka], mihin hän oli tottunut. Suurin piirtein samat periaatteethan oppimisessa kuitenkin pätevät vauvasta vaariin/mummoon.
Kuvasin pojalleni homman [KOPE-hankkeen] taustoja ja viime aikaisia juttuja [toimenpiteitä]. Kerroin, että meidän väki [hanketoimijat] ovat keväästä asti vierailleet eri puolella Suomen korkeakouluja selvittämässä, minkälaisia esimerkkejä meiltä löytyy onnistuneesta oppimisesta ja mitä asioita pitäisi vielä miettiä uudestaan [korkeakoulupedagogiset vahvuudet ja kehittämistarpeet] (kooste näistä tuloksista lisää seuraavassa blogitekstissä). Yritin tietysti tehdä erityisen vaikutuksen kehumalla, että me olemme olleet mukana laatimassa tosi tärkeätä linjausta koko Suomen korkeakouluopetuksen kehittämiseksi [korkeakouluopetuksen laadunlinjaukset osana OKM:n korkeakouluvisiota]. Halusin vielä konkretisoida, että koska meidän tavoitteenamme on kehittää oppimista korkeakouluissa, tämä tarkoittaa siis kaikista korkeinta oppimista [mitä koulujärjestelmä voi tuottaa], josta seuraa huippuosaamista. Tämä herättikin pojassa monenlaisia ajatuksia. ”Mitä se huippuosaaminen sitten on?”. Yritin parhaimpani mukaan kuvailla, että tämän tason osaamisen täytyy olla kaikkein parasta [korkeakoululaitoksen vastuu tiedollisen ja taidollisen kulttuurin edistämisessä] ja se vaikuttaa meihin kaikkiin [koko yhteiskuntaan]. Ja jos tällaista osaamista ei saavuteta, näkyvät vaikutukset monenlaisina ongelmina meidän jokapäiväisessä elämässä. ”No miten sinne huipulle päästään?”. Tämä on varmasti se kaikista tärkein kysymys ja mainitsin, että tässä [hankkeessa] niitä keinoja [hyviä käytänteitä] juuri halutaan nostaa esille ja jakaa kaikkien tiedoksi ja käyttöön. Jatkoin vielä asian konkretisointia ja kuvasin, että sellaisen huipun saavuttaminen vaatii tosi paljon työtä ja vaivannäköä. Eikä se onnistu yksin, siinä pitää kaikkien tehdä oma osansa, yhdessä.
Pojalla tuntui olevan jo vähän pää pyörällä, mutta yhden asian halusin vielä tuoda esille. Sen, että kaikista tärkeimmän työn [oppimisen ja osaamisen eteen] tekee opiskelija itse. Meidän opettajien ja ohjaajien täytyy kaikin keinoin tukea opiskelijaa nousuissa ja laskuissa. Me emme voi kuitenkaan kiivetä sinne [oman osaamisen] huipulle opiskelijan puolesta, vaan opiskelijan täytyy itse tehdä se suurin urakka [vastuunotto omasta oppimisestaan ja osaamisen kehittämisestään]. Muuten ihminen ei oikeasti opi eikä sellainen ihminen oikeasti osaa. Ja sellainen osaamattomuus varmasti huomataan [työelämässä] eikä siitä hyvää seuraa. Selvästi tämä ajatus herätti pojassa monenlaisia ajatuksia, saattoipa hän jopa ymmärtää hieman paremmin, minkä takia iskä ei ole aina heti tekemässä asioita hänen puolestaan, vaan vinkkaa ja neuvoo mieluummin, miten asiat voisi ratkaista tai tehdä itse. Näin sitä toimijuutta tuetaan ja oman osaamisen kehittymisen edellytyksiä kasvatetaan.
terveisin Tomi Guttorm
KOPE projektipäällikkö
