Humppa, hömppä ja hyvinvointi

Asiantuntija keskeyttää luennon ja pyytää kaikkia osallistujia reippaasti ylös.
Jaa – mitäs nyt? Ei kai mitään osallistavaa. Pitäisi pyöritellä olkapäitä. Ja vaihtaa vieruskaverin kanssa paikka. Käännellä päätä. Nostella polvia. Joopa joo. Muutkin tekevät näköjään, joten ei auta lintsata. Tehdään vähän sinne päin. Loppuisi jo.

Aloitin äijäjoogan syksyllä. Selkä oireili ja tiesin syyn: oma vikani, lojuminen, tietokone, inaktiivisuuteni. Äijäjoogassa on vapauttavaa venytellä ryhmässä, jossa toinen on toistaan enemmän venyttelyn ja totaalisen kehonhuollon tarpeessa. Verkkarikuviot ovat vuosikymmenten takaa ja kamppeita on selvästi käytetty myös remontissa tai työmaalla. Maha ja työmiehen aurinko vilahtelevat. Pukeutumiselle, ulkonäölle tai aiemmalle osaamiselle ei ole vaatimuksia. Polvi hajalla tai tekolonkka – ei haittaa, lempeitä harjoituksia löytyy. Olen kokeillut joogaa aiemminkin. Muistan, että silloin hävetti ja vilkuilin ympärilleni notkeampia vääntäjiä – ihan turhaan. Kunpa olisin saanut venyttelystä rutiinin 20 vuotta sitten. Terveys, vireys ja työkyky kiittäisivät.

Kuvituskuva joogasta

Taannoin paikallislehdessä nuori opiskelija kertoi, että koulussa tehtiin ihan turhia ja lapsellisia asioita, kuten ”piirileikit”. Mitä lie olivat nuo piirileikit ja tuliko niiden käyttötarkoitus ikinä osallistujille selväksi – sitä jutussa ei käynyt ilmi. Selväksi tuli, että osallistuja oli turhautunut tai ärsyyntynyt koko touhusta. Työyhteisöjen koulutuspäivillä osallistujien ilmeistä voi tulkita paljon ja tunnelmassa saattaa huomata jo muutoksen, kun osallistujia pyydetään istumaan pelkästään rinkiin. Muutos on vielä näkyvämpi, jos pyydetään rinkiin, istumaan lattialle ja vieläpä ilman kenkiä! Kokemus voi olla hämmentävä. Jotkut ujostelevat. Vetovastuullisen roolissa on oltava varovainen siinä, miten toimintaa perustelee tai kuvailee: kannattaa puhua vuorovaikutusosaamisen kehittämisestä toiminnallisilla menetelmillä ja vältellä mm. draamakasvatuksesta tai leikistä vihjailevaa käsitteistöä – muutoin ennakkoluulot ja -asenteet vievät turhaa tilaa ajatuksilta.

Aikuisopiskelijani tiedusteli taannoin, saako osallistua opintojaksolle osallistumatta opintojaksolla järjestettävään leikkimieliseen kilpailutapahtumaan. Lupasin, mutta oikeasti teki mieli perustella leikin ja pelillisyyden pedagogisia mahdollisuuksia. Ehkä hieman jopa säälin ymmärtäväisesti aikuista, joka on unohtanut, miten leikitään ja mitä kaikkea leikin avulla voi oppia!

Asenne kasvatuksen jarruna

Elämän varrella, erityisesti teini-iässä ja nuorena aikuisena, koetut jännittävät esiintymistilanteet tai muut sosiaalisesti vaikeat kokemukset voivat vaikuttaa siihen, millaisiin vuorovaikutustilanteisiin hakeudutaan myöhemmin elämässä. Tai oikeastaan vielä niin päin, että mitä tilanteita vältellään. Sosiaalisten tilanteiden pelko, esiintymisjännitys ja epävarmuus omista viestintätaidoista vaikeuttavat arkisia tilanteita, opiskelua, työelämän rutiineja ja ihmissuhteita. Näin ei tarvitse olla. Viestintätaitoja voi harjoitella ja asennoituminen voi muuttua. Mutta miten?

Kuinka paljon oppimista sekä hyödyllisiä, kiinnostavia ja elämänmakuisia kokemuksia jää saavuttamatta ennakkoluulojen, aiempien negatiivisten kokemusten tai vaikka mahdollisen nolostumisen tunteen takia? Pitääkö opettajan jättää tekemättä asioita, jos riskinä on ohjaajan oma nolostuminen tai jopa osaamisen puutteen paljastuminen? Entä jos opettajan mahdollistamista kokemuksista olisi osallistujille hyötyä?

Oma kantani on melko selvä: opiskelija ei aina tiedä mikä hänen oppimiselleen on juuri nyt parhaaksi. Opettajana luomme olosuhteita, joissa voimme tukea ja ohjata oppimista niin hyvin kuin osaamme. Opettajakaan ei tiedä aina, mikä olisi oppimisen kannalta parasta. Mutta sitäkin hankalampi on tilanne, jossa opettaja tietää, muttei toimi niin.

Opettaja voi toki ajatella, että liikuntakasvatus, vuorovaikutustaidot ja ryhmätyöskentelytaidot, opiskelutaidot, mediakasvatus, tapakasvatus, ammattikasvatus, arvokasvatus – melkein mikä tahansa oman alan tai oppiaineen päällimmäisen substanssin ulkopuolelle jäävä – on jonkun toisen henkilön tai muutamien yksittäisten harjoituskertojen vastuulla. Joskus mainitaan opettajan autonomiaan liittyen, että opettaja ei käytä jotain opetusmenetelmää, koska se ei sovi hänen opetustyyliinsä. Ei ole se “oma juttu”. Yksittäisen opettajan kohdalla tilanne on vielä ymmärrettävä, mutta entäpä jos inaktiivisuuden välttäminen, luovien työskentelytapojen hyödyntäminen jne., ovatkin kaikkien yhteisiä asioita? Kuka silloin ottaa vastuun, jos kaikilla on oikeus sanoa, että tuo ei ole oma juttu? Entä jos se on kaikkien asia ei ole kenenkään asia?

Hälytyskellot soivat

Istuminen työpäivän ja vapaa-ajan aikana on valtava haaste työkykyisen väestön kannalta. Inaktiivisuuden haitat on todettu toistuvasti. Liikkumattomuudesta johtuvan työkyvyn heikkeneminen ja jopa ennenaikainen kuolema ovat todennäköisempiä nykyään kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Elintapamme tuottaa suuren terveysriskin. Positiiviselle kehitykselle olisi tilausta. Fyysisen aktiivisuuden huomioivaa oppimisympäristöä on povattu jopa uudeksi suomalaisen koulutuksen menestystekijäksi. Tiedosta ei ole puutetta ja opetusmateriaalia on tarjolla. Haastavinta on aikuisten ihmisten asenteeseen vaikuttaminen ja päivittäisten toimintatapojen muuttaminen – muun muassa vaihtelemalla monipuolisesti aktivoivia opetusmenetelmiä, mutta ennen kaikkea unohtamalla, että tämä heiluminen voi olla jonkun mielestä pöljää.

Tietoa on ja valmiista materiaalista ei ole pulaa. Tutustuimme koulullamme Liikkuva amis –hankkeen tuotoksiin. Hyviä ja helposti opetuksen yhteydessä toteutettavia menetelmiä on vaikka kuinka paljon. Sen kun valitsee parhaat! Näin opettajan kuuluu opettaa kestävän kehityksen, ammatillisen osaamisen ja terveyttä edistävien elämäntapojen nimissä. Ainakin oma verkko-opetukseni kaipaa taatusti liikuttavaa muutosta. Pahimmillaan opetukseni aiheuttaa vahinkoa sekä minulle että opiskelijoilleni. Tuhansien istumatyötuntien myötä tuhoamme omaa terveyttämme, vaikka opettajana voisin suoraan vaikuttaa siihen, miten opetuksen aikana toimitaan.

Kestävän kehityksen periaatteiden mukaan kestävä muutos syntyy vain arjen rutiinien aktiivisella muuttamisella. Jokaisen opettajan tulisi kiinnostua jokapäiväisessä opetuksessa omasta ja osallistujien liikunnallisesta aktiivisuudesta. Hyödyt syntyvät päivittäisistä teoista, muun muassa opetustyön käytänteiden muutoksesta.

Työelämäosaamisen tärkeys

Amkista uralle -uraseurantatiedot käyttöön -hankkeen raportin mukaan ammattikorkeakoulusta valmistuneet ja työelämään sijoittuneet arvioivat, että opinnot eivät riittävästi kehittäneet olennaisia työelämätaitoja (AMKien uraseurantakysely 2019, 34-35). Raportti vihjaa, että ammattikorkeakouluopetuksessa mennään vahvasti sisältö edellä. Katselimme listausta opettajakollegan kanssa. Olemme molemmat viestinnän opettajia. Totesimme, että listauksen 11 ensimmäistä kohtaa liittyy melko selvästi viestinnän ja vuorovaikutuksen osaamiseen. Voiko tämän perusteella arvioida tai ainakin arvata, että vuorovaikutustaitoihin liittyvää osaamista ei opeteta tarpeeksi opintojen aikana? Mielestämme viestinnän opetusta on kovin vähän opettajankoulutuksessakin – ehkä sama puute periytyy tutkintokoulutukseen. Tärkeälle asialle ei ole joko aikaa tai siihen ei kerta kaikkiaan osata kiinnittää huomiota asian vaatimalla tasolla läpi opintojen.

Kuvituskuva

Miltei kaikki työyhteisön ongelmat ovat viestintäongelmia. Pitääkö opetuskulttuurimme yllä myös tätä työyhteisöjen ikuisuusongelmaa? Ammattipedagogiikkaan liittyvät työelämäläheinen oppiminen ja ammatin oppimisen kannalta oleelliset oppimisen menetelmät sekä toimintaympäristö. Työelämän viestinnän ongelmia ei kannata ottaa malliksi koulumaailmassa, vaikka samat ilmiöt toki molemmissa esiintyvät. Opettajana voisimme kuitenkin yhdessä tarjota entistä parempia valmiuksia viestinnän ja vuorovaikutuksen moninaisiin tilanteisiin. 

Opettajan tulisi jokaisen opintoryhmänsä ja opintokokonaisuutensa aikana huolehtia ryhmäytymisestä, vuorovaikutuksesta ja viestintätaidoista. Viestintätaitojen opettaminen, samoin kuin opiskelutaitojen opettaminen kuuluu kaikille opettajille. Asia ei hoidu pelkästään sillä viestinnän pakollisella kurssilla tai syksyn ryhmäytymispäivän aikana.

Vakava leikillisyys on leikkiä tosissaan

Taiteen, taidekasvatuksen, luovien alojen ja luovuuden puolesta joutuu puhumaan toistuvasti. Niiden itseisarvon tueksi kaivataan taloudellisia ja terveydellisiä argumentteja. Onneksi niitäkin on. Taide ja kulttuuri voivat olla merkittäviä kilpailuetuja ja talouden rakenteita. Taiteen ja kulttuurin positiiviset vaikutukset ovat laajoja, esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisyssä ja osallisuuden edistämisessä. Taidekokemuksilla (miten ikinä kukin taidekokemukset haluaakaan ymmärtää) on positiivinen vaikutus lukuisten psyykkisten ja fyysisten sairauksien ehkäisemisessä.

Uupumuksen ja stressin täyttämässä työ- ja opiskelumaailmassa ei tarvinne etsiä kovin kaukaa läheistä työkaveria tai opiskelijaa, jolle muutama henkireikä arkeen ei tekisi pahaa. Opettajan on mahdollista luoda opetuksessa aidon läsnäolon kokemus. Opetukseen ja opiskeluun voidaan tuoda taidelähtöisiä menetelmiä hyvin pienillä muutoksilla. En oikeastaan keksi opetustyötä tai alaa, johon taidelähtöiset menetelmät eivät tarjoaisi innostavia lähestymistapoja. Kyse on lähinnä siitä, onko opettaja niistä tietoinen ja osaako tai haluaako niitä hyödyntää.

Kuvituskuva

Roolipelit, simulaatiot ja digitaaliset pelit hyväksytään aika helposti osaksi opetusta. Ne ovat sujuva jatke leikinomaiselle harjoittelulle, jossa todellista tilannetta tai taitoa harjoitellaan fiktiivisten tilanteiden ja panosten avulla. Pelillistetyn opetuksen ja oppimisen hyödyt ovat olleet olemassa iät ja ajat jo ennen digitaalista aikakautta. Peleillä ja leikeillä voidaan tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan – ei pelkästään etäämmälle toisistaan digitaaliseen maailmaan.

Jos seuraavan kerran ympyrämuodostelmassa seistessäsi, liikunnallisen aktiviteetin, esittäytymisen tai roolileikin käynnistyessä tunnistat sen pienen nolouden, lapsellisuuden,  tai mikä ikinä se kumma tunne onkaan, joka estää heittäytymästä kunnolla kokemuksen äärelle – nauti siitä hetki. Olet hypännyt epämukavuusalueelle ja kykenet silti toimimaan. Siellä oppii hyvin.

Ja meille opettajille – niin hyvää ja tasalaatuista kuin se oma opetus onkaan – se voisi pienellä muutoksella olla vähän parempaakin.

Kirjoittaja

Janne Länsitie
Lehtori
Oulun ammattikorkeakoulu
Ammatillinen opettajankoulutus

Saatat pitää myös näistä...

Vastaa