Aikahyppy takaisin Ugandaan

Paljon on vaadittu aikaa ja toipumista, jotta hetki oli jälleen otollinen blogin kirjoittamiselle. Edellisen postauksen aikaan olin juuri saapunut Ugandaan. Nyt olen jo kotona Suomessa. Hyvä niin. Meidän maailmassa nopeasti leviävä pandemia on yllättänyt meidät lähes kaikki vakavuudellaan. Ugandassa ollessani tulevasta oli jo viitteitä ilmassa. Nyt on kova huoli ugandalaisten lastemme ja ystävien hyvinvoinnista. Koska Afrikka ja terveydenhuollon taso siellä. Toki hyväänkin terveydenhuoltoa on saatavilla, jos siitä pystyy maksamaan. Tästä sain hyvää kokemusta itsekin matkani aikana. Mutta palataanpa hetkeksi Ugandaan matkalle, jolle lähdin empaattisen ihmisen etiäinen mielessäni – nyt ei olla lähdössä Strömsön keikalle.

Saavuttuani Furaha ryn ylläpitämälle talolle Niilin varrelle Jinjan kaupunkiin kävi nopeasti ilmi, että edellisen vapaaehtoisen Jussin talolla urakoimasta rempasta huolimatta oli paikat himppasen rempallaan siellä sun täällä. Eipä siinä sitten muu auttanut kuin kääriä hihat. Eihän siinä nyt ole mitään tolkkua, että yksi ihminen pitää huolta lapsilaumasta talossa, joka on vain melkein toimiva. Tiesin jo etukäteen, että asiat eivät tapahdu rip rap, kuten kotona Suomessa ja remppahommaa ja raportoitavaa talon arjesta riitti ihan koko matkan ajalle. Eihän sitä kiireellä kannata pilata.

Aivan tosiasia on, että kaikenmaailman varaosia keittiön lavuaariin ei ole noin vaan saatavilla lähimmässä marketissa. Osia piti toisinaan metsästää useamman miehen voimin ja paristakin kaupungista. Osaavan tekijän etsiminen oli oma projektinsa. Viikkojen hermoja raastavan ”ehkä huomenna” –asioinnin lopputulemana talo on nyt kuitenkin edes vähän toimivampi. Erityistä mielihyvää tunsin pestessäni +/- kymmenen hengen porukkamme tiskejä lavuaarissa sen sijaan, että tiskit olisi raahattu ulos puutarhaletkupesulle, kuten oli toimittu useita kuukausia. Mieltä lämmitti myös se, kun lyhensimme lasten sänkyjen moskiittoverkkojen tolppia siihen malliin, että hankitut moskiittoverkot oikeasti ylsivät peittämään sängyt. Edellisellä Ugandan reissulla moskiittojen kiusaksi istuttamani sitruunamelissan taimet sen sijaan olivat kadonneet kuin tuhka tuleen.

Matkani varsinainen tehtävä oli Innovaatio- ja oppimiskeskuksen rakentamisen jalalle laittaminen Rwamwanjan pakolaissetlementissä, jota asuttavat pääasiassa kongolaiset pakolaiset. Kongon kriisi on aiheuttanut kuolemaa ja kaaosta maassa vuosikausia, eikä enää juurikaan saa näkyvyyttä meidän medioissa. Tilanne Kongon demokraattisessa tasavallassa on hyvin monimutkainen ja sitä värittää edelleen Ruandasta alkunsa saanut kansanmurhien aalto. Ruandan käydessä tietyn heimon jälkeläisille hengenvaaralliseksi, lähtivät he sankoin joukoin Kongon puolelle. Tosiasia kuitenkin on, että jo kaukaa jopa minä pystyn erottamaan ulkoisen olemuksen perusteella, kuka ja kenen heimoa kukin on. Ei siis ole yllätys, että väkivalta heimojen välillä on jatkunut myös Kongon puolella.

Oman mausteensa Kongon kriisiin annamme me kaikki matkapuhelimien omistajat. Demokraattisen Kongon maaperä on mineraalirikasta. Arvoon arvaamattomaan on noussut koboltti, jota tarvitaan matkapuhelimien valmistuksessa. Kobolttia louhivat Kongossa lapset. Kuusivuotias on jo kokenut kaivoksilla ja on pienen kokonsa vuoksi näppärä työntekijä vaikeissa olosuhteissa. Työtä tehdään ilman suojavarusteita orjapalkalla. Kokonaisia perheitä on teloitettu, koska joukko x on halunnut mineraalirikkaat maat haltuunsa. Joukko x voi olla rikollisia tai oman maan armeijan väkeä. Ihan kaikki haluavat rikastua, eikä ihmishenki ole siinä kilvassa minkään arvoinen.

Tästä todellisuudesta ovat Rwamwanjan setlementissä ihmiset paenneet Ugandan puolelle. Kukaan ei ole minulle koskaan kertonut, että olisi erityisesti halunnut Ugandaan. Jonnekin oli vain lähdettävä, usein juosten ja ilman mitään muuta kuin vaatteet, jotka sattuivat olemaan päällä. Moni on yrittänyt palata kotiin, mutta todennut sen mahdottomaksi. Muutamat ovat koettaneet palata parinkin kertaa, mutta palanneet kuitenkin Ugandan puolelle. Sellaisia me ihmiset olemme, me halumme kotiin ja koti on muistoissa aina rakas.

Tänä päivänä Rwamwanjan setlementissä asuvat ensimmäisten joukossa tulleet ovat asuttaneet uutta kotiaan jo vuosia. Setlementistä on kehittynyt kylä. Olen ällikällä lyöty, kun näen kuinka hienoja koteja ihmiset ovat rakentaneet mudalta, kepeistä, pressuista ja muutamista aaltopelleistä. Erään ulkopäin pienen rakennelman sisältä löytyy ravintola ja esiintymislava illanviettoja varten. Tämän rakennelman omistaja laajentaa parhaillaan tilojaan, jotta hän voi tarjoa yösijan uusille yksin tuleville lapsille ja nuorille.

Käytännössä Rwamwanjan setlementti on täynnä, eikä uusia asukkaita enää oteta. Yksin tulevat alaikäiset ovat kuitenkin erityisen haavoittuvassa asemassa oleva ryhmä, joten heitä edelleen otetaan sisään ja sijoitetaan sijaisperheisiin mahdollisuuksien mukaan. Rwamwanjaan tulee edelleen satunnaisia lapsia ja nuoria, jotka ovat joutuneet näkemään vanhempiensa murhaamisen, ovat kokeneet monenlaista väkivaltaa ja ovat paenneet jalan useita päiviä ennen saapumista turvaan. Aikaisemmin heitä tuli kuulemani mukaan enemmän. Kongon kriisille tyypillistä on, että väkivaltaa kylvävät joukot ovat liikkeessä. Kukaan ei osaa aukottomasti ennustaa, missä seuraava kylä tuhotaan ja minne ihmiset sieltä pakenevat. Usein perheenjäsenet joutuvat erilleen paetessaan eri suuntiin ja kadotessaan viidakon suojaan.

Yhden omakotitalon remppaamisen jaloista matkustan siis varsinaiselle missiolleni ensin moottoripyöräkyydillä bussipysäkille, sitten pikkubussilla Kampalaan, missä hyppään isomman bussin kyytiin, joka ajaa minut holtittomalla kaahaamisella Kyenjojoen kaupunkiin. Kyenjojosta minulle on järjestetty vuokra-auton kyyti Rwamwanjaan, koska selkäni ja hermoni eivät kuulemma kestäisi reippaan tunnin moottoripyöräkyytiä setlementiin. Aivan oikein arvioitu. Alueen kehittymisestä huolimatta yhteydet setlementtiin ovat aivan ala-arvoiset. Myös tästä syystä lähteminen setlementistä on monille ylitsepääsemätön haaste. Työtä elämiseen pitää siis löytyä paikanpäältä Rwamwanjasta. Jotkut puolestaan eivät halua lähteä, koska alueesta on tullut heille turvallinen koti. Päivän matkustamisen jälkeen perillä setlementissä minua odottaa monta tuttua hymyä. Muutama puuttuu joukosta. Kukaan ei tiedä, missä he ovat ja mitä heille kuuluu. Voin vain toivoa, että he ovat lähteneet jonnekin, missä elämä on parempaa.

Heitä haluan projektillani auttaa. Heitä, jotka ovat menettäneet kaiken, joskus myös toivon paremmasta. Pakolaisuus ei katso ammattikuntaa, vaan lähtemään on joutuneet myös yliopiston käyneet ihmiset ja ammatinharjoittajat. Uskon, että potentiaalia ja osaamista innovaatiotyölle löytyy. Haasteena on kartoittaa osaamista, osaamistarpeita ja resurssien tarve. Haasteena ovat myös Eurot, joiden kaivaminen on minun tehtäväni.