Valoa tunnelin päässä

Ihmisen keho on jännä vekotin. Kun tekee liikaa, liikaa asioita, jotka ei resonoi, eikä varsinkaan pidä huolta itsestä – keho kyllä muistuttaa. Näin kävi minulle vuoden 2019 lopulla. Ihmisen mieli on myös varsin jännä paikka. Omalla hienolla logiikallaan voi itse kukin ajatella: ”kyllä minä tämänkin hoidan” ja tovin päästä huomata, että koko pääkoppa huutaa ”Error, error!”. Auttamistyössä rajojen vetäminen on toisinaan vaikeaa. Vaarana on, että käy kuten minulle ja verenpaineet huitelee missä sattuu, eikä öisin pysty nukkumaan, koska työssä kohdatut asiat tanssii masurkkaa mielessä. Niinhän siinä sitten kävi, että keho ja mieli eivät olleet ollenkaan synkassa ja oli tarpeellista levätä tovi. Kaikesta kuitenkin oppii. Niin tästäkin ajanjaksosta. Opin sen, kuinka tärkeässä osassa työssä kuin työssä jaksamisessa ovat kollegat, esihenkilöt ja mahdollisuus purkaa tilanteita sekä kehittää itseään. Näillä opeilla siis eteenpäin.

Joulukuussa sain kiinnostavan tarjouksen matkustaa Nigeriaan suomalaisen ja etenkin oululaisen koulutuksen edustajana. Vastausta tarjoukseen ei tarvinnut pohtia pitkään. Aika oli juuri sopiva sellaiselle tekemiselle, jolle liekki loimuaa, eikä auringon näkeminenkään ollut pahitteeksi. Ja voi kuinka mielenkiintoinen matka olikaan! Opiskelukollegani valmisteli minua hyvin etukäteen ja kertoi Nigerian ja Itä-Afrikan maiden kulttuurieroista. Siitä huolimatta kuvittelin meneväni enimmäkseen tuttuun kulttuuriin. Olin väärässä ja  sen jälleen mielelläni tunnustan.

Nigeria on valtava maa, jonka arvioitu väkiluku oli lähes 200 miljoonaa jo vuonna 2018. Britti-imperiumin perintö näkyy edelleen vahvasti muun muassa koulutuksessa ja käytöstavoissa. Sain matkallani kutsun Suomen Nigerian suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle, missä juttelin paikallisen nuoren juristin kanssa. Hän kertoi työstään ja näytti kuvia oikeussaleista, missä vanhan englantilaisen tavan mukaan tuomarit ja asianajajat käyttävät edelleen peruukkeja, eikä tavasta haluta luopua, vaikka siitä toistuvasti keskustellaankin. Harmailla peruukeilla on ilmeisen tärkeä osa nigerialaisten oikeussalien tapakulttuurissa ja auktoriteetin osoittamisessa. Minulle, suomalaiseen suhteellisen välittömään tapakulttuuriin tottuneelle, oli haaste muistaa tapaamieni ihmisten pitkät tittelit, jotka myös olivat tärkeä osa kanssakäymistä ja oman paikkansa osoittamista suurten valtaerojen kulttuurissa. Matkani oli opettavainen ja huikean mielenkiintoinen, jonka aikana pääsin hyvin myös vuosien varrella lukemieni nigerialaisten kirjailijoiden kuvailemien maailmojen tunnelmiin.

Tällä kertaa pääsen palaamaan Afrikan auringon alle nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Juuri nyt on lattiallani kasa tavaroita, joiden tulisi mahtua kahteen matkalaukkuun ja kohti Ugandaa. Epäilen, että ikä tekee tässäkin asiassa tepposet. Tuntuu, että muistettavia asioita on miljoonia. Viikonlopuksi ehdin vielä kouluttautumaan humanitaarisen oikeuden parissa. Aika hienoa tällainen aika, kun voi heittäytyä itseä kiinnostaviin asioihin! Tätä olen oppinut arvostamaan. Kuten myös aikaa hengittää ja olla vaan. Ugandassa kuitenkin on tavoitteena laittaa tuulemaan YAMK-opintoihini liittyvän projektin kanssa.

Kuvassa on ihminen, jonka fyysinen olemus on juossut ympäri Oulua hoitamassa asioita. Sielu sillä on jo matkalla jossain maailmalla.

.