Olin haaveillut koodaamisen opiskelusta jo pitkään. Kaikki alkoi oikeastaan kateellisuudesta ja siitä piinaavasta pikkuäänestä päässäni, joka mutisi että kyllä minäkin osaan koodata kun vaan opettelen. Yritin avoimia nettikursseja huonolla menestyksellä ja lopulta päädyin tutkailemaan korkeakoulujen ohjelmointiopintojen valikoimaa. Silmiini osui H2C-hanke.

H2C-koulutus on ilmainen, maanlaajuinen, 6 kuukautta kestävä koulutus, jossa opiskellaan tietojenkäsittelyä. OAMK:issa koulutus suuntautuu front-end –ohjelmointiin, mutta puhtaan ohjelmoinnin lisäksi opiskellaan muun muassa verkkosivujen kehitystä erilaisilla alustoilla. Kurssille ovat tervetulleita kaikki alasta kiinnostuneet, mutta painotus on maahanmuuttajissa ja naisissa, jotka ovat perinteisesti alalla aliedustettuja.

Missasin syksyn 2019 H2C-koulutuksen hakuajan ja unohdin koko asian. Keväällä hanke kuitenkin putkahti jostain mieleeni ja kauniina keväisenä iltana muutaman (yeah, right) viinilasillisen jälkeen päädyin laittamaan hakemuksen. Paikka kurssille aukesi lopulta varasijalta ja minusta tuli jälleen opiskelija.

Syksy teki tuloaan, illat pimenivät ja paniikki kasvoi. Mitä jos en opi? Mitä jos minulla ei ole aikaa panostaa kurssiin? Mitä jos putoa kärryiltä ja keskeytän koko asian? Mitä jos muut huomaavat, että minulla ei ole mitään hajua mistään? Minulla oli päivätyö ja yritys, joiden oheen yritin nyt vielä sumplia 40 op:ta opintojakin. Miten tästä voisi tulla yhtään mitään muuta kuin katastrofi?

Syyskuu tuli, opinnot alkoivat ja kaikki oli hyvin. Tunnit nauhoitettiin ja aikataulut joustivat tarpeen vaatiessa. Ensimmäisen ohjelmoinnin kurssit olivat haastavia ja pelottavia ja opiskelurytmiin oli vaikeaa päästä. Pian aikataulutus ja avun pyytäminen tarvittaessa alkoivat luonnistua. En ollut ainut, joka oli aika ajoin pihalla. Luovuttaminen, kateus ja synkkyys vaihtuivat sinniin, itsevarmuuteen ja taistelutahtoon. Kyllä tämä tästä. Päivä kerrallaan. Nyt olen jo liian pitkällä luovuttamaan.

H2C-opinnot etenivät ja joulun alla huomasin olevani aivan Tukholman sydrooman pauloissa. Aloin jo miettiä sitä, että kohta kurssit on tehty ja tämä loppuu. Toisaalta odotin sitä että voin jälleen sulkea tietokoneen kello 17:00 ja vaihtaa luvan kanssa vapaalle. Palata siihen tuttuun ja turvalliseen arkeen jota elin ennen H2C-opintoja. Toisaalta en enää halunnut sitä. Jouluun mennessä ajatteluni oli kokenut kummallisen nyrjähdyksen ja en enää halunnut tehdä sitä työtä mitä teen tai edes asua siellä missä asun. Halusin oppia lisää ja kokeilla siipiäni jossain uudessa ja jännittävässä. Lähdin opiskelemaan huvin vuoksi ja hieman vasemmalla kädellä hutaisten, mutta lopulta huomasin, että tuttu ja turvallinen ei ollut enää minua varten.

Käytännössä hankkeen viikot kuluivat osaltani niin, että jokainen arkipäivä oli hieman erilainen sekoitus koulua, työtä ja yritystoimintaa. Joskus päivätyö vaati paljon ja sain hommat pulkkaan vasta puolen yön aikaan. Toisinaan oli helpompaa ja asiat rullasivat kuin itsestään. Burn-outia ehkäisin säännöllisessä liikunnalla ja unella. Opiskelussa oli pakko tehdä kompromisseja, enkä haaveillut vitosen arvosanoista, mutta päivä ja viikko kerrallaan opintopisteet kertyivät ja palo oppia lisää kasvoi. Jälkikäteen on helppo todeta, että opiskelussa vaikeinta oli aloittaminen. Kun asiat otti tehtäväksi yksi kerrallaan, eikä haukannut liian suurta palaa, vähenivät tekemättömät hommat tasaiseen tahtiin.

Nyt, tammikuussa 2021, olen edennyt työharjoitteluvaiheeseen. Olen onnellisessa tilanteessa, sillä voin itse määrittää työharjoitteluni työajat. Arjesta selviäminen on helpottunut ja muuttunut arjen elämiseen. En kuitenkaan ole enää se sama ihminen, joka olin vielä syyskuun alussa. Haluan tehdä jotain mielenkiintoista. Haluan tehdä enemmän ja oppia lisää. Haluan haastaa itseäni. Kevään korkeakoulujen yhteishaku onkin yksi uusi askel ja uusi tehtävä vuoden 2021 kevään to-do-listassani.

H2C-opintojen lopun häämöttäessä päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus. Olen opiskellut ammattikorkean lisäksi kahdessa yksityisessä yliopistossa ja käynyt kursseja muutamasta muusta korkeakoulusta. OAMK:in opettajat ovat kuitenkin kaikkein parhaat. Missään muualla en ole kokenut samanlaista aitoa ja inhimillistä välittämistä opiskelijoista ja heidän tulevaisuudestaan. Ehkä sen huomaa kunnolla vasta aikuisopiskelijana, mutta jokaisella tämänkin hankkeen opettajalla on sydän oikealla paikalla. Tämä postaus onkin hyvä lopettaa kiitoksiin. Kiitos opettajille ja kanssaopiskelijoille. Me tehtiin se!

Kirjoittaja:
Saana Vuoti