Toimisiko polska-aapinen?
Polskaa Hailuodon panimolla marraskuussa 2021. Kuva Jarmo Romppanen.
Voitaisiinko muusikon ja tanssijan molemminpuolista kehotietoisuutta viedä eteenpäin sekoittamalla äänen ja liikkeen tuottamista todella radikaalisti? Jatkan Petri Kauppisen kehittämiä ajatuksia ja ehdotan lähtökohdaksi kehon näkemistä instrumenttina, jolla tuotetaan erilaisia äänen ja liikkeen kombinaatioita. Ajatuksena on se, että yksinkertaisia elementtäjä toistetaan pitkään, jopa kyllästymiseen asti niin, että niistä tulee rutiinia. Olennaista on se, että kaikki tapahtuu yhdessä toimimalla ikään kuin pelinä, kuten Kauppinen näkee asian: pelimanni on sananmukaisesti pelaaja tai pelin tekijä/rakentaja. Tästä eteenpäin voisi vielä lisätä matalan kynnyksen siirtymiä äänen tuottajasta liikkeen tuottajaksi ja päinvastoin: muusikosta tulee tanssija ja tanssijasta muusikko.
Kansantanssin ja -musiikin kentällä polska voisi toimia aapisena, joka johdattaa rytmien, liikkeiden, melodiantuottamisen ja vuorovaikutusten maailmaan. Polska sisältää äärimmäisen yksinkertaisia, mutta samalla myös erittäin toimivia elementtejä, jotka mahdollistavat kenen tahansa osallisuuden liikkeeseen ja musiikkiin. Polska lähtee liikkeelle perusliikemuodoista ja tasaisista rytmeistä, joita voidaan kehittää lähes rajattomasti mitä erilaisimpiin suuntiin. Se mahdollistaa myös monipuolisen esteettömän toimintaympäristön, koska sen elementit ovat aina sovellettavissa tilanteen mukaan vaikkapa pyörätuolitanssiin.
Polska-aapinen ei tarkoittaisi valmista tuotosta, vaan prosessinomaista, muuttuvaa ja pedagogisesti harkittua materiaalikokonaisuutta erilaisissa digitaalisissa ympäristöissä. Se sisältäisi musiikin ja liikkeen kombinaatioita yksinkertaisissa muodoissa: videoita, animaatioita, ”eläviä” nuotteja ja ohjeita, äänen ja liikkeen abstraktioita. Aivan kuten perinteisen aapisen tarkoituksena on luoda perustaa kokonaisen kirjallisen maailman haltuunotolle, myös polska-aapinen voisi toimia avaimena tanssin ja musiikin yhteisiin rihmastoihin. Toimisiko polska-aapisen tapainen ajatus KanTaMus-hankkeen pedagogisena perusteoksena?
