Koulunpenkiltä työelämään – tai toisinpäin
”Elämä vie eteenpäin, on aika jatkaa matkaa.” Näillä sanoilla aloitin jäähyväiskirjeeni pirkanmaalaiselle työnantajaorganisaatiolleni ja sen kolmetuhatpäiselle henkilöstölle puolisentoista vuotta sitten. Mielessäkään ei käynyt, että elämä veisikin taaksepäin. Tai no, ainakin perinteisen aikajana-ajattelun kantilta mietittynä.
Olin edennyt merkonomin pohjakoulutuksella esimiesasemaan. Töitä tein niin kuin isi oli opettanut ja esimerkkiä näyttänyt: itseäni säästelemättä ja antaen työminän edetä valloituksessaan kunnes ei ollut enää muuta jäljellä. Kun sitten tilaisuus eteeni aukesi, lähdin korjaamaan tilannetta muuttamalla Ouluun. Miehen perässä, sanoin. Vaiko sittenkin nöyryyttä opettelemaan? Yhdessä yössä omassa päivittäispiirissäni jopa merkittävästä henkilöstä Ms Nobodyksi kaupunkiin, missä tulin olemaan turistina yli vuoden. Olin liian kallis ja ylipätevä yhteen työhön, ja alikoulutettu toiseen.
Yli puoli vuotta meni syrjäytyessä, päälle kaatuvia seiniä pystyssä pidellen, kunnes se oivallus sitten vihdoin iski: haen kouluun. Ajatus maitojunasta kaikessa helppoudessaan alkoi väistyä ja koulu tuntua ainoalta oikealta vaihtoehdolta, vaikkakin pää täyttyi kysymyksistä. Miten opiskellaan? Pysyykö teoria päässäni? Kestääkö takapuoli istumista? Jaksanko kuunnella tunneilla? Kuinka pärjään itseäni 15 vuotta nuorempien luokkakavereideni kanssa, ja ennen kaikkea, kuinka he kestävät minua?
Onnittelen itseäni hienosta ratkaisusta. Tulevaisuuden työllistymisestä ei kukaan tiedä, mutta arvostan suuresti kokemuksia, ja tämä on minulle ennen kaikkea yksi sellainen. Eli tässä sitä nyt sitten ollaan, opiskelemassa liiketoimintaosaamisen perusteita kahdenkymmenen vuoden työuran perään. Käyhän se näinkin päin!
Perälä Piia, LIK14SND
