Hirnuva oppimisympäristö

Hirnuva oppimisympäristö

Nykyään puhutaan paljon henkilökohtaisista oppimisympäristöistä (PLE, personal learning environments). Usein sillä viitataan verkossa ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaan oppimiseen.  Ne voivat myös olla ulkona, fyysisissä harjoituksissa tai erilaisissa vuorovaikutustilanteissa tapahtuvaa oppimista.  Olen pohtinut ymmärrämmekö oikeastaan miten paljon fyysinen hyvinvointi tukee onnellisuutta, luovuutta työssä ja myös älyn juoksua? Ja hoksaammeko käyttää esimerkiksi eläinten kanssa tapahtuvaa vuorovaikutusta henkilökohtaisen kasvun apuna?

Olen kehitellyt itselleni HLEtä, Horse learning environment’ia. Siihen kuuluu pala maalaismaisemaa, islanninhevonen Pinna frá Laekjarbakka ja talli, jossa se asuu.

Pinna on reipas ja sosiaalinen, mistä päättelen sen voivan nyt hyvin. Stressin merkit hevosissa kertovat että jotain on pielessä: laumaolosuhteissa, ruokinnassa, terveydessä. Tai jopa menneisyyden kokemuksissa, jolloin tarvitaan aikaa ja työtä stressistä pois oppimiseen. Olosuhteiden seuraaminen läheltä on tärkeää, koska minulla on vastuu hevosestani. Ratsastuksenopettaja sanoo että kun itse siivoaa karsinan joka päivä niin tietää heti, jos jotakin on vialla. Kakkakasojen puuttuminen on iso hälytysmerkki ähkystä, johon moni tuttukin hevonen on menehtynyt. Niitä kasoja ei siis turhaan tallilla sanota plussa-pisteiksi…

Yhteistyöhön hevosen kanssa tarvitaan molemminpuolista luottamusta. Sanonta että hevonen haistaa pelon pitää paikkansa. Laumaeläimenä se olettaa meidän johtajana suojelevan sitä, tulkitsevan tilanteita ja kertovan suunnan – vaikka onkin meitä seitsemänsataa kiloa suurempi. Ja kehonkieli kertoo niin paljon, että teeskentelykään ei auta: jos et oikeasti luota itseesi noita isoja eläimiä käsitellessäsi, niin tavallinen postilaatikkokin muuttuu hetkessä murisevaksi hirviöksi joka on juuri hyppäämässä hevosen kimppuun terävillä hampaillaan.

Eikä luottamuskaan yksin riitä. Tarvitaan myös kunnioitusta. Yhteistyössä on tärkeää että on yhteiset säännöt joihin voi luottaa. Kunnioitus on sitä että alueelleni ei tulla pyytämättä lupaa, hihaani ei nypitä hampailla, riimussa kävellään takanani, eikä minua päin kävellä. Kun minä pysähdyn, riimun päässä kulkeva hevonenkin pysähtyy heti. Ilman tällaisia sääntöjä mukava harrastus saattaa äkkiä muuttua hengenvaaralliseksi. Postilaatikkoa voi nimittäin myös pelätä ihan pelleilläkseen ja huvitellakseen, jos ei saa riittävästi mahdollisuuksia purkaa energiaansa. Toistuvassa päiväohjelmassa ja harjoituksissa muodostuu helposti ennakoitavia rutiineja, joten joskus myös irrottelu on tärkeää: siksi välillä laukataan pitkin metsäteitä niin lujaa kuin kintuista lähtee. Kunnioitus on myös sitä, että pyrin ymmärtämään hevosen käyttäytymistä, huomioimaan sen tarpeita, enkä ojenna sitä turhan kovakouraisesti.

Näitä asioita en ole oppinut kirjoista vaan tekemällä. Kehonkieltä ja johtajuutta on pakko vaan mielikuvaharjoitella ja kokeilla käytännössä. Joskus mustelmillakin, koska kaikki hevoset eivät käyttäydy yhtä nätisti kuin omani.  Joskus nämä asiat ovat kyllä auttaneet myös opettajan työssä, vaikka levottoman luokan rauhoittamisessa. En ollenkaan ihmettele että leadership coachingissa käytetään hevosia menestyksellisesti apuna johtajien kouluttamisessa.  

Tämän harrastuksen parissa usein rapa roiskuu, mutta sille ei voi mitään, säätä ja olosuhteita ei aina voi valita.  
Mutta sen voi, että on avoin oppiakseen uutta.

 

Sanna Oja
Tuntiopettaja

 

Saatat pitää myös näistä...

Vastaa