Rajoja ja rakkautta henkilökohtaistamiseen

Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa opettajaopiskelijat opiskelevat henkilökohtaistetuilla opintopoluilla, jotka rakennetaan heidän omien aikataulujensa ja aiemman osaamisensa pohjalta. Koska opiskelija voi itse suunnitella ja toteuttaa opintonsa halutussa aikataulussa, kokonaisuus on joustavasti sovitettavissa oman elämän ja omien opiskelutapojen ympärille. Opettajaopiskelijat tervehtivät henkilökohtaistamista suurimmaksi osaksi suurella ilolla, sillä aikuisopiskelijoiden elämässä opinnot ovat usein vain yksi palanen, joka tulee sovitella muuhun elämäntilanteeseen sopivaksi. Toisaalta taas henkilökohtaistaminen asettaa erilaisia haasteita niin opiskelijalle itselleen, kuin häntä ohjaavalle tuutorille. Tässä kirjoituksessa pohdin näitä haasteita sekä mahdollisia ratkaisuja, joilla opiskelijaa voidaan tukea omalla yksilöllisellä opintopolullaan.  Pohjaan pohdintani omiin kokemuksiini opettajaopiskelijoiden tuutoroinnista sekä opiskelukokemuksia käsitteleviin tutkimushaastatteluihin, jotka on toteutettu yhdessä opettajaopiskelijoiden kanssa.

Opettajaopiskelijat aloittavat opiskelunsa opintoryhmissä, joiden vetovastuussa olevat tuutorit ohjaavat heitä koko opintojensa ajan. Opintoryhmien yhteiset joko lähi- tai verkkomuotoisena toteutettavat koulutuspäivät sijoittuvat opintojen ensimmäisen puolen vuoden mittaiselle ajanjaksolle. Näillä säännöllisillä koulutuspäivillä on selkeä merkitys opiskelijoille opintojen henkisinä rytmittäjinä, jotka pitävät tuntuman opintoihin yllä ja käsiteltävät teemat mielessä. Kiireisen arjen keskellä opintoryhmän yhteinen ennakkoon aikataulutettu tapaaminen antaa opiskelijoille mahdollisuuden keskittyä rauhassa puhtaasti opiskeluihin ja itsensä kehittämiseen. Jatkuvuuden ja rytmin lisäksi koulutuspäivät ja niihin liittyvä työskentely oman opintoryhmän kanssa tarjoavat opiskelijoille merkittäviä vertaistuen kokemuksia. Oma ryhmä muodostaa parhaimmillaan tilan, jossa omia epävarmuustekijöitä ja hämmennyksen paikkoja saa rauhassa käsitellä vertaistensa kanssa. Vertaistuen lisäksi ryhmässä voi jakaa kokemuksia, oppia toisilta ja saada moniammatillista uutta näkemystä opettajuuteen. Tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen yhdessä ryhmän kanssa on motivoivaa ja yhdessä työskentely ei tunnu niin kuormittavalta.

Koska koulutuspäivien koetaan tuovan opinnoille jatkuvuutta ja vertaistukea oman ryhmän muodossa, niiden päättyminen on opintojen kannalta keskeinen nivelvaihe, jossa henkilökohtaistamisen haasteet saattavat toden teolla tulla näkyviksi. Ihannetilanteessa opiskelija suunnittelee ja asettaa tuutorin avustuksella itselleen seuraavat opintojen kannalta oleelliset välietapit ja pysyy itse asettamissaan aikatauluissa. Käytännön kokemukset opiskelijoiden ohjauksesta kuitenkin kertovat, että kaikille opiskelijoille aikatauluttomuus ja vapaus valita ei aina realisoidu opintojen etenemisenä. Opiskelijat myös jännittävät nivelvaihetta etukäteen, sillä pelko on, että ilman ulkoapäin tulevia “määräyksiä” ja ryhmän yhteisiä aikatauluja, opintojen eteneminen seisahtuu käytännössä kokonaan. Koulutuspäivien loppuminen saattaa valitettavasti tarkoittaa myös sitä, että säännöllinen yhteys omaan opintoryhmään katkeaa, mikä saattaa luoda entisestään tunnetta siitä, että opiskelija jää opintojensa kanssa yksin.

Tämän vuoksi nivelvaiheessa on erityisen tärkeää, että tuutori on helposti tavoitettavissa ja valmiina tukemaan opiskelijaa suunnitelmien teossa ja tavoitteiden saavuttamisessa. Osa opiskelijoista toivookin tuutoreiden tuen ilmenevän selkeinä aikarajoina ja tehtävänantoina. Tämä kielii siitä, kuinka haastavaa opiskelijoiden on pyristellä ulos perinteisestä opiskelijan passiivisesta roolista, jossa opiskelija suorittaa ulkoapäin määriteltyjä tehtäviä ennalta määritetyssä aikataulussa. Henkilökohtaistaminen vaatiikin opiskelijalta oman työn johtamisen taitoa, joka ei synny itsestään, vaan edellyttää pitkäjänteistä harjoittelua ja ohjausta.

Henkilökohtaistaminen näyttäytyykin riittävän selkeiden rakenteiden sekä joustavien yksilöllisten opiskelutapojen välisellä rajapinnalla kulkemiselta. Toisaalta erityisesti aikuisopiskelijat haluavat opinnoilta joustoa ja mukautumista yksilöllisiin elämäntilanteisiin. Toisaalta jouston lisäksi opinnoilta toivotaan jonkinasteista normatiivisuutta ja selkeitä rakenteita erityisesti opintojen alkuvaiheessa sekä yhteisten koulutuspäivien loppumisen jälkeen, jotta opiskelijoiden henkiset ja ajalliset resurssit eivät menisi kokonaisuudessaan opintojen hallinnoimiseen. Lisäksi on pohdittava, miten mahdollistetaan opiskelun kannalta oleellinen vertaistuki, kun opiskelijat etenevät henkilökohtaistetuilla poluillaan hyvin eri tahtia. Näiden haasteiden ratkaisemiseksi on keksittävä ohjauksellisia menetelmiä, jotka mahdollistavat sen että opiskelijat voivat turvallisin mielin opiskella yksilöllisillä poluillaan ilman että yksilöllisyys muuntuu yksinäisyydeksi.

Omassa opintoryhmässäni koulutuspäivien jälkeisessä haastavassa nivelvaiheessa opiskelijoita on pyritty tukemaan erilaisin keinoin. Vapaasti varattavissa olevia tuutorin ohjausaikoja on aina tarjolla ja opiskelijat voivat hyödyntää niitä niin paljon kuin kokevat tarvitsevansa. Ohjausaikojen lisäksi opiskelijoiden kanssa on sovittu yhdessä keväälle kaikkia koskettava aikaraja, mihin mennessä tietyt osaamistavoitteet tulisi olla osoitettuina. Suhtautuminen aikarajaan on ollut positiivista ja osa opiskelijoista kuvailikin oloaan helpottuneeksi saatuaan keväälle jonkin selkeän kiintopisteen, johon tähdätä. Suurin osa opiskelijoista pitikin tästä aikarajasta kiinni. Tuutorin näkökulmasta aikaraja tarjosi myös mahdollisuuden ottaa vahvemmin koppia niistä opiskelijoista, joista ei aikarajasta huolimatta kuulunut mitään.

Toinen ryhmän kanssa kokeiltu menetelmä olivat vapaamuotoiset verkossa pidetyt iltapäiväkahvittelut, joihin opiskelijat saivat halutessaan osallistua. Tarkoituksena oli niiden avulla luoda keväälle yhteisen aikarajan lisäksi muita kiinnekohtia, jotka rytmittävät muuten itsenäistä työskentelyä. Kahvittelutilaisuuksissa haluttiin tarjota opiskelijoille mahdollisuus keskustella itseä mietityttävistä asioista ja jakaa omia opiskelukokemuksiaan mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Näiden tilaisuuksien myötä opiskelijat saivatkin kaipaamaansa tietoa, uutta motivaatiota opintoihin ja osa innostui varaamaan aikoja tuutorin henkilökohtaiseen ohjaukseen.

Toisena tavoitteena ollut omien kokemusten jakaminen ja niistä käyty keskustelu ei kuitenkaan täysin istunut luontevasti kahvitteluhetkiin. Uskon, että osittain tähän vaikutti se, että koko ryhmän yhteisten tapaamisten osittaisena haasteena tässä vaiheessa ovat juurikin opiskelijoiden henkilökohtaistetut opintopolut. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen opiskelijat ovat opintojensa suhteen hyvin erilaisissa tilanteissa: osalla kaikki liikenevä aika menee opetusharjoittelussa, kun taas osan opiskelu on sillä hetkellä enemmän itsenäistä työskentelyä teoreettisempien osaamisalueiden parissa. Tällöin muiden opiskelijoiden sen hetkiset kokemukset eivät välttämättä tunnu relevanteilta oman tilanteen näkökulmasta.

Kuten todettua, on kuitenkin selvää, että osalle opiskelijoista mahdollisuus vertaistukeen ja tilaisuudet käsitellä kokemuksiaan muiden opiskelijoiden kanssa koulutuspäivien jälkeenkin ovat todella merkittäviä. Opiskelijoista on lohduttavaa saada kuulla, että muillakin on ollut samankaltaisia haasteita opinnoissaan tai heistä on inspiroivaa tietää, miten toiset ovat edenneet opinnoissaan. Tarvetta kokemusten jakamiselle esiintyy huolimatta opintojen vaiheesta. Vaikka opetusharjoittelussa opiskelija saa ohjausta niin omalta tuutorilta, kuin harjoittelua ohjaavalta opettajalta, olen huomannut, että erityisen mielellään opiskelijat jakaisivat kokemuksiaan harjoitteluista muiden samassa tilanteessa olevien opiskelijoiden kanssa. Samalla lailla itsenäisten osaamisten osoittamisten kanssa työskentelevät opiskelijat kaipaavat toisiltaan vinkkejä ja mahdollisuuksia pohtia seuraavia askelia yhdessä.

Yhtenä ratkaisuna kokemusten jakoon olisi muodostaa samassa opintojen vaiheessa olevista opiskelijoista pienempiä vertaisryhmiä, jotka sopisivat keskenään ja tuutorin kanssa yhteisistä tapaamisista ja opintojen seuraavista askeleista ja aikatauluista. Näissä ryhmissä opiskelijat voisivat sparrata ja tukea toisiaan opintoihin liittyvien tavoitteiden asettamisessa ja saavuttamisessa sekä keskustella kokemuksistaan ja jakaa vinkkejä toisilleen. Henkilökohtaisten ohjauskeskustelujen lisäksi tuutori voisi pitää ryhmän kanssa yhteiset ohjauskeskustelut, joissa opiskelujen tilanteesta päästäisiin keskustelemaan koko ryhmän voimin.  Ilmoittautuminen vertaisryhmiin voisi olla täysin vapaaehtoista, mutta ryhmän toiminnan kannalta olisi oleellista, että jäsenet sitoutuisivat yhteisiin aikatauluihin ja toimintamuotoihin.

Leikkimielisenä koontina voitaisiinkin todeta, että opiskelija kaipaa henkilökohtaistetulla polullaan rajoja ja rakkautta. Rakkaus syntyy kohtaamisissa tuutorin ja muiden opiskelijoiden kanssa. Tämän vuoksi on tärkeää, että tuutori kulkee opiskelijan rinnalla koko opintomatkan ajan ja että opintoryhmän synnyttämää vertaistuen tilaa pyritään ylläpitämään ja vaalimaan kaikissa opiskelun eri vaiheissa. Opintojen joustavuuden lisäksi on yhtä lailla tärkeää, että tarvittaessa opiskelija saa henkilökohtaistetulle polulleen turvaa yhdessä sovituista aikatauluista sekä opintoja rytmittävistä kiinnekohdista. Tämänkaltaiset yksinkertaiset rakenteet muodostavat opiskelulle kevyitä rajoja ja raameja, jotka selkeyttävät opintopolkua ja luovat sille jatkuvuutta.

Tuntiopettaja Tiina Rusanen
Oulun ammattikorkeakoulu
Ammatillinen opettajakorkeakoulu

Saatat pitää myös näistä...

Vastaa