Petri Suomala
Vararehtori
Aalto-yliopisto

Mikä on opiskelun tarkoitus? Ilmeinen vastaus on oppiminen, mutta se ei vastauksena ole vielä kovin valaiseva. Oppiminen itsessään on yksilön kannalta palkitsevaa, mutta kokonaisvaltaisemmin arvioituna oppimisen pitäisi johtaa yleisempään hyvään: sivistykseen tai osaamiseen, joka rakentaa hyvinvointia.

Opiskelun tarkoitus on siis tuottaa tiedollisia, taidollisia tai henkisiä valmiuksia, joiden varassa voi tehdä merkityksellistä työtä osana yhteiskuntaa. Pärjätä, menestyä tai jopa loistaa työelämässä. Toki opiskelun jäljet näkyvät yhteiskunnassa laajemminkin, koska kuten Wittgenstein (1969, 2001) esittää, oppimamme asiat vaikuttavat siihen mihin tai mitä uskomme.

Opiskelun tarkoituksen tai tarkoitusten täyttäminen on vaativa tavoite. Etenkin kun huomataan, että se työelämä, joka opiskelun aikana on mielessä, ei ehkä olekaan todellisuutta silloin kun opiskelu on saatu tavoiteltuun päätökseen. Työ voi ollakin jotakin muuta tai sitä voidaan tehdä hyvin erilaisessa ympäristössä kuin kuviteltiin siihen valmistautuessa.

Fysiikassa työ määritellään selkeästi mitattavalla tavalla: Kun kappaleeseen vaikuttaa tietty voima tietyn matkan ajan, voima tekee työn, joka on tämän voiman ja matkan tulo. Työhön siis kuluu energiaa. Yhteiskunnallisesti tulkittuna mikä tahansa energiankäyttö ei kuitenkaan ole työtä. Työ on tulkittavissa toisten ihmisten ongelmien ratkaisemiseksi ja tarpeiden täyttämiseksi (Saarikivi 2016). Kokemus työn merkityksellisyydestä syntyy kyvystä ja mahdollisuudesta toteuttaa tätä palvelutehtävää.

Millä tavoin voimme yliopistoissa ja korkeakouluissa varmistaa, että yhä useammalla ihmisellä olisi mahdollisuus tehdä tulevaisuudessa merkityksellistä työtä? Sari Lindblom (2017) perusteli blogissaan (linkki), miksi tarvitsemme tutkimukseen perustuvaa opetuksen ja oppimisen kehittämistä yliopistoissa. Olen syvästi samaa mieltä tästä tarpeesta. Yksi kriittinen kysymys on se, miten saamme parhaiten edistettyä niin sanottua syväsuuntautunutta oppimista, joka Lindblomin mukaan on reflektiivistä ymmärrykseen tähtäävää oppimista, jonka aikana opiskelija “analysoi, arvioi ja täydentää jatkuvasti tietopohjaansa”.

Toisinaan on tapana verrata työelämän organisaatiota jääkiekkojoukkueeseen. Paino on silloin sanassa joukkue, ja analogian tarkoitus on varmasti hyvä. Mutta organisaatio ei ole jääkiekkojoukkue. Jos olisi, se olisi sellainen joukkue, jonka jäsenistä osa vaihtaisi välillä jalkoihinsa rullaluistimet, osalta poistettaisiin toisinaan suojat. Tulisi jaksoja, jonka aikana toinen joukkue poistuisi kentältä kokonaan, ja yhtäkkiä huomattaisiin, että maali onkin eri paikassa tai että se on kokonaan pois kentältä.

Työelämä ei ole peli – ei varsinkaan sellainen, jonka säännöt pysyisivät vakaina vuodesta toiseen. Se on kuitenkin laji, jossa yksilön osaaminen ei ole organisaation onnistumisen riittävä ehto, vaan onnistumiseen liittyy myös kyky toimia yhdessä toisten kanssa. Kuinka usein työelämässä huikea yksilösuoritus lopultakaan ratkaisee?

Työelämän vaatima yhteistyökyky, kompleksiset globaalit haasteet, ja tarve uudistua on nähty perusteluiksi moni- ja poikkialaiselle oppimiselle (ks. esim. Li et al. 2015). Kun opiskelija kohtaa eri alojen teemoja, kysymyksiä, näkökulmia ja osaajia, hän oppii reflektiivisesti pohtimaan aiemmin osaamaansa suhteessa muihin ja suhteessa uuteen. Mahdollisuus yhteistyökykyä kehittävään syväsuuntautuneeseen oppimiseen avautuu. Samalla tarjoutuu tilaisuus harjoitella sitä, minkä jokainen kohtaa käytännössä työelämässä: miten sovittaa oma osaamisen muiden osaamiseen niin, että lopputuloksena on jotain sellaista, joka täyttää työn yhteiskunnallisen määritelmän.

Välttämättä ei ole niin, että monialaisen oppimisen pitäisi johtaa yksilöiden monialaiseen osaamiseen. Se voi toki johtaa siihenkin, mutta ennen kaikkea monialaisen oppimisen olisi hyvä johtaa kykyyn kytkeä osaamisia, tietoja ja taitoja toisiinsa. Kykyyn toimia yhdessä. Kaikkea ei voi osata, mutta kaikkien kanssa tulee osata toimia.

Vaikka moni- ja poikkialaisesta oppimisesta on puhuttu ja sitä on kehitetty vuosien ajan, on vielä vähän ymmärrystä siitä, miten monialaisuutta voidaan parhaiten toteuttaa eri alojen ja eri tasoisten koulutusohjelmien opetussuunnitelmissa. Mahdollisuuksia on monia, joista useimmat eivät sulje toisiaan pois. Voimme ohjata opiskelijoita eri alojen kursseille ikään kuin kurkistamaan hiukan toisenlaiseen maailmaan. Voimme koota opiskelijoita yhteen ja luoda uudenlaisia oppimisympäristöjä, joissa oppimisen lähtökohtana toimivat ilmiöt, kysymykset tai ongelmat, jotka ovat luonteeltaan monialaisia. Voimme myös hyödyntää opetuksen suunnittelussa ja käytännön opetustyössä malleja, joissa eri alojen opettajat tekevät yhteistyötä ja toimivat vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa. Tämä työ on käynnissä ja erilaisia reseptejä kokeillaan.

Moni- ja poikkialainen oppiminen on tärkeä mahdollisuus yliopistoille. Siksi sen muotoja ja vaikutuksia tulee myös tutkia. Tilausta on sekä oppimiselle että tutkimukselle.

Lähteet:

Li, Timothy et al. (2015). Teaching interdisciplinary design between architecture and engineering: finding common ground while retaining disciplinary expertise. Proceedings of the ASME 2015 International Design Engineering Technical Conference & Computers and Information in Engineering Conference IDETC/DEC 2015 August 2-5, 2015, Boston, MA, USA
Lindblom, Sari (2018). Oppimisen laadun edistäminen edellyttää tutkivaa otetta. https://blogi.oamk.fi/2018/11/27/oppimisen-laadun-edistaminen-edellyttaa-tutkivaa-otetta
Saarikivi, Katri (2016). Työ on loputonta. https://medium.com/@katrisaarikivi/työ-on-loputonta-4d7df2a51427
Wittgenstein, Ludwig. (2001) Varmuudesta. Toinen painos. Helsinki, WSOY

Kirjoitus on osa asiantuntijoiden blogikirjoitusketjua. Petri Suomala on haastanut tämän blogiketjun seuraavaksi kirjoittajaksi Oulun yliopiston vararehtorin Helka-Liisa Hentilän.

Ketjun edelliset kirjoitukset:

1. Karjalainen, A. (2018). Korkeakoulupedagogisia mietteitä oppimisesta.
2. Lindblom, S. (2018). Oppimisen laadun edistäminen edellyttää tutkivaa otetta.