Category: Hyvät käytänteet

Tulin eilen lounaalta ja luin tekstiviestin työpuhelimesta. Viestissä vinkattiin, että sähköpostiakin on lähetetty. Tietokoneelta löysin samasta aiheesta neljä viestiä, joista ensimmäisen otsikko alkoi suurilla kirjaimilla: KIIRE.

Kiire tyrannisoi työtämme. Kiireellisyys on tärkeyden synonyymi. Kun päivä täyttyy kiireellisistä, tyhjästä ilmestyvistä tehtävistä, perustyötkin ovat seuraavana päivänä jo hieman kiireellisempiä, hieman tärkeämpiä. Kannattaa odottaa aina viime tinkaan, koska vähäpätöinen ja vähän turhakin juttu ohittaa kiireellisyydellä oikeasti merkittävät työt.

Kiireen tyranniasta puhui alkuviikolla Kajaanissa järjestetyssä aikuiskoulutusseminaarissa kirjailija Jaakko Heinimäki. Hän lainasi aiheen norjalaiselta T. Hylland Erikseniltä.

Minusta kiire on laatupoikkeama. Jos työllä ei ole tarpeeksi tekijöitä tai jos prosessit eivät suju, syntyy kiire. Ensimmäisenä turvaudutaan rutiineihin, jotka osaltaan varmistavat laatua, mutta lisääntyvä hoppu ja enenevä rutinoituminen johtavat eloonjäämiskamppailuun, jonka laatuun ei enää sisälly jatkuva kehittäminen tai huipun tavoittelu.

Kiire on myös heikkouden merkki. Organisaatiota saattaa vaivata yksilöille tuttu kieltäytymisen vaikeus; ei osata sanoa ”ei”. Omistajien, rahoittajien ja olosuhteiden armoille jäävät johtajat ovat yleensä kiireen takana, jos he eivät puolusta väkensä oikeutta rauhalliseen ja laadukkaaseen työntekoon.

Tyrannia voi vastustaa yksinkertaisilla kikoilla. Koko talon laajuinen sähköpostiton päivä tekee jo paljon. Omien päiviensä pyhittäminen myös kokouksille tai kokouksettomuudelle antaa ajankäytölle kiirettä torjuvia rajoja. Työhuoneiden ovensuissa roikkumistakin kannattaa miettiä – onko jokainen asia todella sen keskeytyksen arvoinen.

Vaikka minäkin eilen suostuin kiireen riepoteltavaksi, on virhe vastata kiireeseen yrittämällä aina hoitaa kiireiset asiat nopeasti ”alta pois”. Oireiden lääkitseminen ei auta varsinaiseen vaivaan. Jaakko Heinimäki kuvaili helvettiä paikaksi, jossa ei ole aikaa ajatella, jossa on jatkuvasti häiritsevää hälyä ja jossa ei naureta. Kiire tulee jostain samoilta seuduilta.

Music TV:ssä pyörii My Super Sweet 16 –sarja. Se kertoo 15. syntymäpäiväjuhliin valmistautuvista nuorista, joiden vanhemmilla on varaa järjestää, mitä mielikuvituksellisempiä syntymäpäiviä. Ei ole mitenkään tavatonta, että synttäreillä piipahtaa Pussy Cat Dolls laulamassa muutaman kappaleen tai perheen pikku prinsessa tai prinssi saa lahjakseen uuden mersun. Monesti auton nähdessään on päivänsankari purskahtanut itkuun: joskus onnesta (auto oli toivotunlainen), joskus surusta (auto oli vääränvärinen).

Monet näistä nuorista ovat tottuneet saamaan kaiken toivomansa ilman sen suurempia ponnistuksia. Kuitenkin jotkut vanhemmat haluavat opettaa hemmotelluille lapsilleen oikeaa elämää. My Super Sweet 16 -sarjan jatkosarjassa nämä vanhemmat lähettävät lapsiaan eri puolille maailmaa tutustumaan aivan toisenlaiseen elämään. Vanhemmat lähettävät lapsiaan esimerkiksi Pohjois-Norjaan tutustumaan saamelaisten elämään tai Afrikan savanneille tutustumaan paimentolaiskansojen elämään. Tutustumismatka toiseen kulttuuriin kestää viikon verran.

Eräässä jatkojaksossa amerikkalaiset vanhemmat lähettivät tyttönsä Intiaan yhteen pieneen kylään, jossa hänellä oli siellä vastassaan ikäisensä nuori nainen. Ensi töikseen amerikkalainen joutui pesemään asuinmajansa lattian yhdessä intialaisen ikätoverinsa kanssa. Koska kyseessä oli hindulainen perhe, niin pesuaineena käytettiin laadukkainta pesuainetta mitä kyseinen kulttuuri tunsi: pesuastiaan laitettiin vettä puoleen väliin ja loppuosa täytettiin lehmän lannalla. Lehmänlantapesuseos räjäytti lian pois, kuten aikanaan teki Andy-pesuaine.

Jos palataan lähemmäksi suomalaisen perheen arkea ja viikonloppusiivousta, niin myös suomalaisessa siivouskulttuurissa voidaan havaita laadun subjektiivisuus. Ensiksi perheen kaksilahkeinen laatuassistentti imuroi, luutuaa lattiat ja pyyhkii pölyt. Tehtyään työnsä kaksilahkeinen on hyvin tyytyväinen työnsä laatuun. Tämän jälkeen perheen yksilahkeinen laatupäällikkö tarkastaa laatuassistentin työn laadun ja hän ei ole lainkaan tyytyväinen laatuassistenttinsa työnsä laatuun. Tämän vuoksi laatupäällikkö tekee kaikki edellä mainitut työt uudestaan.

Kuka määrittää organisaatiossa laadun tai riittämättömän laadun, kun sen määrittely on mitä suurenmassa määrin havainnoitsijasta riippuvaista eli subjektiivista?

 Seppo Pakanen, asiontuntija, rehtorin toimisto

Hei, kevät on tullut ja on ehkä vähän aika miettiä sitä mitä kevätlukukauden aikana on tullut tehtyä. Itse olen aloittanut tammikuussa opiskelijakunta OSAKOn hallituksessa koulutuksen kehittämisen parissa. Työskentely hallituksessa on tuonut minulle uusia haasteita ja uusia oppimisen tunteita. Olen myös päässyt mukaan Oamkin sisäisiin auditointeihin, joissa olen oppinut hyvin paljon laadunvarmistuksesta ja sen merkityksestä. Nyt olen sitten Oamkilla harjoittelijana ensimmäistä viikkoa laatutöiden parissa. Kun katsoo taaksepäin, olen saanut tänä keväänä paljon uusia haasteita ja niiden mukana olen myös oppinut hyvin paljon uutta.

Laadunvarmistus ja auditointi olivat minulle vielä ihan uusia sanoja viime syksynä, mutta nyt ne alkavat olla osa jokaista arkipäivää. Auditoinnista kuulin ensimmäisen kerran viime syksynä kun minua kysyttiin mukaan auditointiryhmään. Tässä vaiheessa en todellakaan tiennyt mitä sana auditointi tarkoittaa tai mitä sana auditointi tuo tullessaan. Sanoina auditointi ja laadunvarmistus kiehtoivat minua jotenkin ja olin valmis lähtemään mukaan joukkoihin.

Ensimmäisessä koulutuksessa olin ihan hukassa, kun en ymmärtänyt oikeastaan mistään mitään, vain joitain sanoja sieltä täältä, aivan niin kuin ihmiset olisivat puhuneet jotain ihan omaa kieltänsä, mitä kenenkään muun ei ole edes tarkoitus ymmärtää. Seuraavissa koulutuksissa minulle alkoi hieman hahmottua mihin olin ryhtynyt mukaan, sen jälkeen sitten ilmoitettiinkin sisäisten auditointien päivämäärät ja auditointiryhmät. Tässä vaiheessa en olisi vielä omasta mielestäni ollut valmis auditoitikysymysten tekoon tai muutenkaan suunnittelemaan auditointipäivää, koska auditointi ja laadunvarmistus olivat edelleen vielä hieman vieraita käsiteitä.

Pidimme auditointiryhmän kanssa ensimmäisen palaverin ja huomasin etten ollut ainoa joka on hieman pihalla auditoinnista ja laadunvarmistuksesta, tämä tieto lohdutti aika paljon mukaan otettua opiskelijaa. Palaverin jälkeen aloin ottamaan enemmän selvää auditoinnista ja laadunvarmistuksesta, jotta osaisin paremmin olla ryhmässä mukana ja tuoda omia näkemyksiä asioista, onneksi KKA:n sivuilta löytyi paljon julkaistuja materiaaleja asioista ja pääsin paremmin jyvälle.

Sisäiset auditoinnit menivät mielestäni hyvin, vaikka kaikki tulikin hyvin nopealla aikataululla eikä itsellä ollut resursseja käytettävissä auditointeihin niin paljon kuin olisin halunnut antaa. Onneksi voin nyt korjata tilanteen ja hankkia tämän harjoittelun kautta itselleni paljon enemmän tietoa laadunvarmistuksesta. Nyt vain pitäisi alkaa miettiä miten tästä asiasta kertoisi muille opiskelijoille. Olen ollut tähän mennessä hyvin tyytyväinen, että lähdin mukaan tähän prosessiin ja toivoisinkin, että myös muut opiskelijat uskaltaisivat lähteä tähän mukaan. Olen saanut tästä tilaisuudesta hyvin paljon sellaista kokemusta itselleni, mitä ei muualta saa ja uskoisin että myös muut opiskelijat voivat saada tästä samanlaisen oppimisen tunteen kuin minä.

Jonna Herva, laatuassistenttiharjoittelija

Laatuleipuri on nähty tänään tekniikan yksikössä! Pyöräilevä sankari haastaa opiskelijat mukaan kehittelemään yhä parempia reseptejä oppimiselle. Opiskelijapalautekysely on auki 23.4.2010 saakka.

 Marianne Isola, laatukoordinaattori

Teräsbetoni-yhtye vaatii levyllään Metallia. Sen kummemmin ottamatta tässä kantaa yhtyeen edustamaan musiikkiin, haluaisin kopioida ajatuksen Oamkin sisäisiin auditointeihin, mitkä alkavat olla jo loppusuoralla. Luotan siihen, että arviointikäytänteestä tehdään säännönmukainen perinne, sillä auditoinnin kiteyttävä ”tuo ja vie tietoa” -periaate on tarpeellinen myös jatkossa. Miten loistava organisaation laatua edistävä menetelmä meillä onkaan nyt harjoitusvaiheessa! Kunhan kokemusta karttuu ja kulmat auditointikäytänteissä hioutuvat, saamme yhteistoiminnalla aikaiseksi mallin, jonka tuottama tieto ja tulokset maksavat vaivan.

Kun auditointiryhmämme valmistautui tulevaan koitokseen, pidimme tärkeänä, että ryhmähaastatteluista ei tule yksilöhaastatteluita, ja että kysyjä ja vastaajat ymmärtävät kysymyksen samalla tavalla. Yhteinen ymmärrys on pohja jouhevalle keskustelulle ja yhdessä oppimiselle. Yksikkörajat ylittävä auditointiyhteistyö oli hämmentävän vaivaton kokemus, mikä taisi yllättää meidät kaikki. Yksi syy tekemisen helppouteen oli se, että tehtävänanto oli ymmärretty samalla tavalla. Lisäksi etunamme oli, että osa ryhmämme jäsenistä oli jo ehtinyt olla auditoitavana ja osalla oli aikaisempia kokemuksia laatu- ja/tai ympäristöjärjestelmätyöstä. Väitän myös, että olimme ryhmänä sopivasti heterogeeninen. Niinpä auditoitavan kohteen lisäksi tutustuimme myös toisiimme ja vaihdoimme näkemyksiä eri yksiköiden käytänteistä ja kokemuksista, ajan sallimissa rajoissa tietysti. Parhaimmillaan vertaisarviointia tapahtuukin monella eri tasolla.

Olen käytäväkeskusteluista ymmärtänyt, että jotkut ovat kokeneet auditointipäivien haastatteluasetelman varsin jäykäksi ja viralliseksi. Kovin epäviralliseksi tilaisuuksia ei voi viedä, onhan kyseessä kuitenkin ”vakava” asia: yksiköiden laatujärjestelmien arviointi ja välillisesti aina Oamkin laadun edistäminen. Mitä laadukkaampi organisaatio, sitä tyytyväisempi työyhteisö ja ennen kaikkea asiakkaamme eli Oamkin opiskelijat. Tutkimusmaailmassa kuulee usein kysyttävän, mitä lisäarvoa (eng. added value) ko. toiminnan kehittämisellä saadaan/saatiin aikaiseksi? Asiaa on hyvä pohtia myös sisäisten auditointien osalta. Onko kenestäkään väittämään, että arviointikierroksilla ei olisi erityistä lisäarvoa Oamkille?

Outi Virkkula, projektikoordinaattori, Luonnonvara-alan yksikkö

Lähes viimeinen versio Tekniikan yksikön sisäisen auditoinnin raportista on nyt auditointiryhmän kommentoitavana. Kirjoittamistaan odottaa vielä ryhmän arviointi itse auditointiprosessista. Prosessin vastuulliset ovat muistaneet välillä antaa ryhmälle kannustavaa palautetta, ettei koko ajan vain ahdistaisi. Kiitos siitä.

Ahdistuksen alkusyy kiertyy vastuuseen, jota auditointiryhmä kantaa. Ryhmän täytyy keskittyä olennaiseen, jotta raporttimme vastaa tehtävänantoa eikä ole vain hajanainen kokoelma itse kullekin tärkeitä, löyhästi laatuun liittyviä lempiaiheita. Korkeakoulujen arviointineuvoston auditointikriteerit (.pdf) ovat onneksi aika selkeitä. Auditoijatkin ovat vastuuntuntoisia ja selvästi kehittävän arvioinnin asialla, vaikka kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Oamkissa vertaisarvioimme toistemme toimintaa tässä laajuudessa. Vai millaisia kokemuksia muilla on? Kommentoikaa.

Oman ryhmämme kohdalla vastuuta kasaa sekin, että auditoitava yksikkö ei ole mikään pieni talo. Tekniikan yksikkö kaksine kampuksineen ja noin 2900 hengen opiskelijamäärineen on samaa kokoluokkaa kuin Kajaanin ja Vaasan ammattikorkeakoulut, joiden auditoinneissa olen ollut mukana. Joskus on laskettu, että eri mittareilla mitattuna auditoimme kerralla noin 40 prosenttia Oamkista.

Vastuuta ja ahdistusta synnyttää myös suomalainen luottamus kirjoitettuun sanaan – näin aprillipäivänä sen taas lehtiä lukiessa huomaa. Auditointiraportin tekstejä luetaan yksiköissä kiinnostuneina. Sanavalinnoilla ja rivien väleillä on merkitystä vaikka ei kirjoittaja koskaan oikeasti pysty täysin asettumaan lukijan asemaan. Tulkinnanvaraa yritetään välttää, mutta joskus teksteihin jää ympäripyöreyksiä. Niistä voi arvailla, ettei kirjoittajallakaan ole ollut ajatus aivan terävimpänä mielessä.

Auditointiprosessin aikana itseään ja muita saa muistutella siitä, että arviointi kohdistuu laadunvarmistusjärjestelmään, ei niinkään sen tuottamaan laatuun. Hienoja juttuja voidaan esitellä ja laatua todistella mutta kehittämisen kannalta kiinnostavaa on se, miten hienot jutut ja laatu varmistetaan. Avainsana on järjestelmä; onko hyvä toiminta sattumaa vai voidaanko sen edellytyksiä tunnistaa muiden jäljiteltäväksi.

Oamkissa laadunvarmistusjärjestelmää on helppo tarkastella laatuympyrän kautta: onko laadukkaaksi väitetyissä toiminnoissa havaittavissa suunnittelua, toteutusta, seurantaa ja arviointia. Vielä kun kaikki löytyy jollain tavalla dokumentoituna, voidaan puhua hyvästä laadunvarmistusjärjestelmästä.

Seurattuani Oamkin sisäisen auditoinnin toteutusta ja kuunneltuani yhteensä 23 auditointihaastattelua olen löytänyt uuden määritelmän laadulle: ”Laatu on läpinäkyvyyttä”. Se on suunnittelun selkeyttä, toteutuksen tomeruutta, seurannan systemaattisuutta ja kirjaamisen kirkkautta.

Haastattelut ovat nimittäin osoittautuneet varsin paljastaviksi. Puoli tuntia on lyhyt aika, mutta yllättävän paljon asioita siinäkin ehtii selvitä. Jossakin yksikössä johto voi esimerkiksi kertoa, kuinka hyvin koulutusohjelmatiimit toimivat, opettajat vahvistavat asian, tukipalveluhenkilöstö kiittää, opiskelijat kehuvat ja sidosryhmätkin ovat tyytyväisiä. Kaikki siis tietävät, miten koulutusohjelmatiimit toimivat ja minne toiminta on dokumentoitu, ja ovat toiminnan onnistumisesta samaa mieltä.

Toisessa yksikössä eri ryhmien haastattelut voivat keskenään ristiriitaisia. Muutama ryhmä voi vuolaasti kehua, miten monipuolisesti esimerkiksi opiskelijapalautetta hyödynnetään, kun taas toiset ryhmät eivät ole asiaan törmänneet ollenkaan. Näissä tapauksissa auditointiryhmän tuntosarvien täytyy nousta välittömästi. Toiminta ei ole läpinäkyvää, lavasteita havaittavissa! Jos joku toiminta kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, näin yleensä onkin…

Laatu ei siis tarvitse lavasteita, aidosti hyviä käytänteitä löytyy varmasti joka yksiköstä. Oamkin sisäinen auditointi on vasta puolivälissä, mutta se on palautteen perusteella osoittautumassa varsin hyvin toimivaksi kehittämisen työvälineeksi. Vai mitä mieltä sinä olet?

Marianne Isola, laatukoordinaattori

Olen täyttänyt omaa kehityskeskustelulomaketta, joka ei toimi. Lomake ei siis ole kunnollinen lomake, mutta kaikesta huolimatta se on täytettävä. Perusasia, toimiva lomake puuttuu, joten ajatus linjakkaasta toiminnasta koko organisaatiossa eli kaikille sovitusta kehityskeskustelukäytännöstä ja -lomakkeesta ei lohduta, kun taistelen tottelemattoman dokumentin kanssa. Laatu tökkää sellaisessa kohdassa, jossa sen pitäisi olla perusasia: täyttäähän tämänkin lomakkeen useampi sata ihmistä.

Toiminnan kehittäminen on välillä kimuranttia. Asioita voi miettiä isossa mittakaavassa ja ne tuntuvat teoriassa hyviltä, mutta käytännössä jotain unohtuu. Sen ei tarvitse olla edes kokonaisuudessa kovin iso, mutta sillä voi olla merkitystä monelle. Tässä tapauksessa asian olisi voinut saada helposti korjattua, mutta nyt olemme kaikki linjakkaasti toimimattoman lomakkeen koukussa.

Voisihan ajatella, että muodosta viis, sisältö on tärkein. Sillä periaatteella toimimalla jää kuitenkin monessa kohtaa laatu saavuttamatta. Hyvät työkalut sopivat tarkoitukseen, johon ne on mietitty. Hyvin suunniteltu on myös helposti tehty – ja täytetty.

Hyvän määritelmän mukaan laatu on tarkoitukseen soveltuvaa. Puhutaan myös asiakkaan odotusten täyttämisestä. Ja asiakkaitahan – ulkoisia ja sisäisiä – meillä on jokaisella, kun prosesseissamme toimimme.

Olen kokeillut Twitter-markkinointia avoimen ammattikorkeakoulun touhuissa nyt noin kuukauden ajan. Perustin kyseiseen palveluun (lue kuvaus Wikipediasta) profiilin ja ilmoitin ensimmäisessä viestissäni, että ”Oamkin avoin ammattikorkeakoulu pyrähti Twitteriin markkinoimaan, vuorovaikuttamaan ja oppimaan”. Käynnissä on testijakso sen selvittämiseksi, soveltuuko palvelu tarkoitukseen eli avoimen amk-toiminnan markkinointiin. Asiakkaiden eli Oamkin yksiköiden odotteena olisi saada motivoituneita opiskelijoita.

Twitterissä ja muualla yhteisöllisessä mediassa toimiminen korostaa tarkoitukseen sopimisen merkitystä. Yhteisöissä on oma kulttuurinsa, johon sopeutuminen ottaa aikaa ja hoksottimia. Perusajatus on se, ettei yhteisömediassa olla vaan siellä toimitaan. Facebook-sivu ei ole mainos vaan tila tai väline mainostaa. Sosiaalisessa mediassa viestintä on kaksisuuntaista – jos markkinoijan resurssit eivät riitä aktiiviseen vuorovaikutukseen, yhteisömediaan ei kannata mennä itseään munaamaan. Kun tarkoitus on vain tiedottaa, siihen ”sossumedia” ei sovellu.

Yhteisöllisen median palvelut eivät ole keskenään samanlaisia. Valitsin Twitterin avoimen kokeilualustaksi, koska ajattelin hallitsevani sen käytön itse parhaiten. Palvelun luonteeseen kuuluu myös henkilökohtaisuus. Avoimen amk:n profiilista selviää, kuka viestejä kirjoittaa, ja keskusteluihin osallistuminen vaatii muutakin kuin kasvotonta ja yleistä jargonia. Monille organisaatioille henkilökohtaisuus on uutta mutta jälleen tarkoitukseen sopivaa.

Twitter-retken laatuympyrässä ollaan tultu hyvän matkaa suunnittelusta toteutusvaiheeseen, mutta seurantaa ja arvointiakin tarvitaan. Ylipäänsä kaikki askelemme sosiaalisessa mediassa ovat tällä hetkellä enemmän tai vähemmän kokeiluja ja harjoituksia, joiden lopullista soveltuvuutta tarkoitukseen toimiva laadunvarmistusjärjestelmä tarkastelee.

Tarkoitukseen sopiminen laadun määrittelynä tuli mieleeni myös eilen spinning-tunnilla. Huomasin fiilisteleväni useita sellaisia biisejä, joiden myötä vaihtaisin yleensä kanavaa tai sulkisin stereot. Rasvanpolttoa rytmittämään ne eurohumpat sopivat kuitenkin paremmin kuin hyvin.

Opiskelijaraukkana minut huijattiin 2008 syksyllä mukaan opiskelijatoimintaan tutuin sanoin: ”Ei tämä vie paljoa aikaasi, lähde vain mukaan kokeilemaan”. No, ennen kuin huomasinkaan, olin syvällä opiskelijakunnan sydämessä työhallituksen jäsenenä ja  tuomassa omanlaistani näkemystäni opiskelijapoliitikkasoppaan niin valtakunnallisesti kuin Oamkin sisälläkin. Tämä valinta elämänpolun risteyksessä toi mieleni aivan uudenlaisten asioiden ja näkökulmien äärelle. Yksihän niistä on tietysti toiminnan kehittäminen ja toiminnan laadukkuus.

Opiskelijatoimintaan OSAKOssa minua oli opastamassa niin ihmisiä kuin papereitakin. Yksi papereista oli mystinen, muutama vuosi takaperin opinnäytetyönä opiskelijakunnalle tuotettu prosessikäsikirja. Valtavasti asiaa ja hienoja sanoja, joita parhaani mukaan käänsin itselleni selkeämpään muotoon. Tämä käsikirja sisältöineen näkyi miltei päivittäin opiskelijakunnan sisäisessä toiminnassa, ja nyt vuoden kierron nähneenä voin todeta sen olevan oiva lisä ja mahdollisuus toiminnan kehittämisessä. Meni vuosi ennen kuin pystyin toteamaan sen oikean merkityksen organisaatiossa. Kenties tätä kehittämisen mahdollistajaa tänä vuonna voin käyttää hyväksi ja saada toimintaa taas askel paremmaksi.

Opiskelijatoimintaa on monenlaista ja sitä tekevät erilaiset opiskelijatahot. On opiskelija-asioista keskustelua käytävällä tai opiskelijapaneelissa, on saunaillan tai isompien bileiden järjestämistä, työryhmissä opiskelijaedustamista sekä vaikkapa haalareiden tilaamista ja mainosten myyntiä.

Tätä kaikkea voi tehdä nopeasti, sen voi tehdä hitaasti, sen voi tehdä hätäisesti, kiireellä, varmasti, rauhassa, hyvin tai huonosti. Sen voi tehdä niin kuin edellinen kuulemma sen teki, tai joku saattaisi jopa perehtyä kunnolla ja kirjoittaa ohjeita seuraavalle keventääkseen kuormaa. Opiskelijatoiminnassa laadukkuus on vahvasti riippuvainen ns. perinteensiirrosta, dokumentoinnista ja ohjeistamisesta. Veikkaanpa etteivät asiat tästä juurikaan kummene vaikka kuinka monimutkaisempaan tai isompaan organisaatioon siirryttäisiin. Perusjuttuja: viitseliäisyyttä, kärsivällisyyttä ja toisinaan kokonaisuuden hahmottamista. Ja jonkun täytyy tietysti vähän takapuolellekin potkaista ja toimintaa ohjata.

Oamkin aktiivisin sosiaali- ja terveysalan opiskelija, opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtaja,
Jarru aka Jari-Pekka Kanniainen