Monthly Archive: kesäkuu 2010

Ajatukset karkaavat aika ajoin jo kesälomaan ja sen myötä tuleviin mukaviin, rentouttaviin hetkiin. Aah, nautinnollista laatuaikaa tiedossa! Uppoudun hetkeksi tähän niin houkuttelevaan mielikuvitusmaailmaan. Pyöräilen Ahvenanmaan saaristossa kirkkaassa auringonpaisteessa. Aurinko kuumottaa mukavasti ihoa. Kevyt tuulahdus kutittaa kasvojani. Kotoinen tervan tuoksu leijailee meren rantaan jätetyistä puuveneistä. Kuulen laineiden liplatuksen ja lokkien huudon. Vihreää, sinistä.. kesän värit loistavat täydessä kukoistuksessaan suoraan edessäni. Pysähdyn, laskeudun pyörältä ja annan kaikki aistien herkistyä ja ottaa vastaan sen mitä ympäristöllä on sille tarjottavanaan. Totean hiljaa mielessä: ”Tätä on Suomen kesä parhaimmillaan”.

Tämä on vain yksi pieni näyttö siitä, mitä voi olla kesän laatuaika. Tietysti kesäloman suunnittelu on käynnistynyt jo hyvissä ajoin kevättalvella. Ennen toteutusvaiheeseen pääsyä internetin lukuisat matkasivustot ovat tulleet tutuiksi ja suosituimmat sivustot ovat päätyneetkin selaimen kirjanmerkkeihin. Jotta benchmarking tuottaisi parhaan hyödyn, työkavereita ja ystävien lomakokemuksia on analysoitu ja vertailtu yhteisissä katselmuksissa. Kokonaiskuva kesäloman ykköskohteesta muodostui lopulta varsin kivuttomasti.

No suunnitelmat on tehty ja kesäloma realisoituu varsin pian. Tiedossa on täysi kuukausi laatuaikaa. Ensimmäistä matkaa odotetaan jo kuumeisesti. Suunnitelmissa on matkan lisäksi myös ystävien näkemistä, liikuntaa, grillailua ja vain oleskelua. Kuukausikelloa ei ole siis laadittu tiukaksi ja ehdottomaksi – pienet hukkapalat sallitaan. Joku on sanonut, että laatuaika tarkoittaa veruketta vastuuttomuudelle. Minä ainakin aion varata vuosikelloon laatuaikaa aina kun on mahdollista.

Niko Männikkö, Sosiaali- ja terveysalan yksikkö

 Jos istut metrossa ja huomaat kaikkien kanssamatkustajien poistuvan junasta, sinunkin kannattaa varmaan tehdä samalla tavalla. Yksinään junaan jääminen ei tiedä hyvää. Kuten opin ollessani viikon henkilöstövaihdossa Madridissa, metro voi hyvin tehdä silmukan kesken matkaa ja lähteä ajelemaan takaisin menosuuntaansa. Kirjaa ei näköjään kannata lukea niin intensiivisesti, ettei huomaa mitä ympärillä tapahtuu.

Saman logiikan voidaan ajatella pätevän myös korkeakouluihin, niin kaukaa haetulta kuin se tuntuukin. Korkeakoulutuksen maailmassakaan yhteen junaan ei kannata jäädä, vaan kokoajan täytyy seurata, mitä muita junia ympärillä on, minne ne menevät ja mitä kautta. Mikä juna kuljettaisi meidän korkeakoulua oikeaan suuntaan juuri tällä hetkellä? Kirjoista löytyy paljon hyödyllistä tietoa junien liikkeistä, mutta vielä olennaisempaa lienee tarkkailla ympäristöä.

Kysymys kuuluukin, onko Oamk edelläkävijä vai seurailija? Jääkö se oikeaan metroon päästyään huokaisten istumaan paikoilleen ja poistuu vastahakoisesti viimeisten joukossa, kun jotain odottamatonta tapahtuu? Vai tarkkaileeko Oamk aktiivisesti ympäristöään ja vaihtaa tarvittaessa nopeampaan junaan, suoremmalle reitille? Tai kenties kokonaan englanninkieliseen vaunuun?

Minä jäin Madridissa kerran yksin metroon. Istuin kirja nenässä ja huomasin vasta ovien sulkeutumisen jälkeen, että taidan olla ainoa matkustaja vaunussa. Seuraavalta asemalta matkustajia taas tuli kyytiin, ja muutaman aseman jälkeen huomasin myös, että olemme matkalla takaisin sinne mistä olin tulossa. Mutta opin yhden kerran jälkeen. Sen jälkeen toinen silmä seurasi koko ajan asemia ja matkustajia, ja vain toinen keskittyi kirjaan. Seuraavalla kerran nousinkin junasta ensimmäisten matkustajien joukossa.

Marianne Isola, laatukoordinaattori

Tulin eilen lounaalta ja luin tekstiviestin työpuhelimesta. Viestissä vinkattiin, että sähköpostiakin on lähetetty. Tietokoneelta löysin samasta aiheesta neljä viestiä, joista ensimmäisen otsikko alkoi suurilla kirjaimilla: KIIRE.

Kiire tyrannisoi työtämme. Kiireellisyys on tärkeyden synonyymi. Kun päivä täyttyy kiireellisistä, tyhjästä ilmestyvistä tehtävistä, perustyötkin ovat seuraavana päivänä jo hieman kiireellisempiä, hieman tärkeämpiä. Kannattaa odottaa aina viime tinkaan, koska vähäpätöinen ja vähän turhakin juttu ohittaa kiireellisyydellä oikeasti merkittävät työt.

Kiireen tyranniasta puhui alkuviikolla Kajaanissa järjestetyssä aikuiskoulutusseminaarissa kirjailija Jaakko Heinimäki. Hän lainasi aiheen norjalaiselta T. Hylland Erikseniltä.

Minusta kiire on laatupoikkeama. Jos työllä ei ole tarpeeksi tekijöitä tai jos prosessit eivät suju, syntyy kiire. Ensimmäisenä turvaudutaan rutiineihin, jotka osaltaan varmistavat laatua, mutta lisääntyvä hoppu ja enenevä rutinoituminen johtavat eloonjäämiskamppailuun, jonka laatuun ei enää sisälly jatkuva kehittäminen tai huipun tavoittelu.

Kiire on myös heikkouden merkki. Organisaatiota saattaa vaivata yksilöille tuttu kieltäytymisen vaikeus; ei osata sanoa ”ei”. Omistajien, rahoittajien ja olosuhteiden armoille jäävät johtajat ovat yleensä kiireen takana, jos he eivät puolusta väkensä oikeutta rauhalliseen ja laadukkaaseen työntekoon.

Tyrannia voi vastustaa yksinkertaisilla kikoilla. Koko talon laajuinen sähköpostiton päivä tekee jo paljon. Omien päiviensä pyhittäminen myös kokouksille tai kokouksettomuudelle antaa ajankäytölle kiirettä torjuvia rajoja. Työhuoneiden ovensuissa roikkumistakin kannattaa miettiä – onko jokainen asia todella sen keskeytyksen arvoinen.

Vaikka minäkin eilen suostuin kiireen riepoteltavaksi, on virhe vastata kiireeseen yrittämällä aina hoitaa kiireiset asiat nopeasti ”alta pois”. Oireiden lääkitseminen ei auta varsinaiseen vaivaan. Jaakko Heinimäki kuvaili helvettiä paikaksi, jossa ei ole aikaa ajatella, jossa on jatkuvasti häiritsevää hälyä ja jossa ei naureta. Kiire tulee jostain samoilta seuduilta.