Camilo José Cela: Pascual Duarten perhe

Ikääntyvä espanjalaismies nimeltään Pascual Duarte kärsii vankeusrangaistustaan ja odottaa kuolemantuomiotaan. Vankilassa hän kirjoittaa paperille synkkää elämäntarinaansa. Nämä muistelmat muodostavat romaanin keskeisimmän osan.

Nimensä mukaisesti romaanissa kerrotaan ennen kaikkea Pascualin perheenjäsenistä: riitaisista vanhemmista, sisaruksista sekä omista ja pikkusiskon puolisoista. Pascualin elämässä paremmat ja huonommat ajat vuorottelevat vahvasti. Hyvä onni ei kestä kauaa, hän kokee menetyksiä yhden toisensa jälkeen. Pascualin äkkipikaisuus ajaa hänet vaikeuksiin ja tunnontuskiin. Mies ei istu vankilassa ensimmäistä kertaa.

Romaanin kieli on eloisaa ja vivahteikasta. Alkuteosta lukematta, espanjan kieltä taitamattomana uskallan väittää, että suomentaja Erkki Kirjalainen on hienosti onnistunut välittämään kirjan tunnelman suomeksi.

 Camilo José Cela (1916-2002) palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1989. Pascual Duarten perhe on hänen esikoisromaaninsa, joka ilmestyi 1942 ja suomeksi käännettynä 1973. Cela ehätti toimia myös mm. näyttelijänä ja härkätaistelijana (!). Työhistoriansa tavoin Celalla on runsas ja monipuolinen kirjallinen tuotanto, mutta tämän teoksen lisäksi vain kaksi hänen romaaniaan (Masurkka kahdelle kuolemalle ja Mehiläispesä) on suomennettu.

Lukukokemuksena kirja oli kerrontatyylistään ja tummasävyisyydestään johtuen hivenen raskas. Pidin kuitenkin kielen rikkauden ohella 1900-luvun alun espanjalaisen maaseudun ja sen ihmisten kuvauksesta sekä sieltä täältä pilkahtelevasta sysimustasta huumorista.

On hupaisaa – ja myös murheellista, kuten Jumala yksin tietää – pysähtyä miettimään että jos olisin vuosia sitten pinnistänyt muistiani yhtä kovasti kuin näinä päivinä, en istuisikaan nyt vankikopissa kirjoittamassa vaan paistattelisin parhaillaan päivää kotipihalla, kalastaisin purosta ankeriaita tai metsästäisin kukkulalla kaniineja. Tekisin kaikkea sellaista, mitä useimmat ihmiset tekevät vaikkeivät edes huomaa sitä, olisin vapaa kuten useimmat ihmiset, vaikkeivät he huomaa sitäkään, ja minulla olisi edessäni vielä Luoja ties kuinka monta elinvuotta, kuten useimmilla ihmisillä – jotka eivät tule ajatelleeksikaan että he voivat hiljalleen tuhlata ne… (Cela 1973, 56-57.)

Rosaliina (KIR3SN)