Mitä opin ja miten opin – ajatuksia opintojen alusta

Kuinka turvallinen säteilyn käytön harjoittelu aloitetaan Oamk:issa -kirjoituksessa kuvasimme lyhyesti säteilyn käyttöön liittyviä ammattiopintoja ensimmäisenä opiskelusyksynä. Opintojaksojen ’Lääketieteellisen säteilyn turvallinen käyttö’ ja ’Lääketieteellisen säteilyn turvallinen käyttö, harjoittelu’ myötä opiskelijat siirtyvät ratkomaan itsenäisiä harjoitustehtäviä simulaatiotilaan. Tässä kirjoituksessa yksi opiskelijoista kuvaa oppimaansa. Nämä ovat ehkä tuttuja ajatuksia monelle muullekin?

Aikaisemmat kokemukset ovat osoittaneet, että opin parhaiten tekemällä, eikä tämäkään kerta ole ollut poikkeus.  Opintojakson alkaessa tuntemukseni siitä tuntuivat vaihtuvan joka toinen päivä, mutta kyseessä taisi kuitenkin olla erinäisten onnistumisten ja epäonnistumisten sarja, jotka koettelivat haurasta opiskelijamieltä ja –egoa. Tehtävien kirjo oli runsas ja kattava, minkä vuoksi onnistunut ryhmätyöskentely oli kriittistä oppimisen ja tekemisen kannalta. Pienryhmässä kaikilla tuntui olevan oma käsityksensä ja teoriansa siitä mitä mikäkin röntgenlaitteen nappi tekee, miten röntgenputki tulisi suunnata, kuinka asetella potilas ja millä arvoilla paukutella, mutta eriävät näkemyksemme eivät milloinkaan äityneet ongelmiksi asti. Katsonkin, että opintojaksosta saa sitä enemmän irti mitä paremmin osaa työskennellä ryhmässä. En tietenkään tarkoita sivuuttaa oman motivaation ja panoksen tärkeyttä.

Opintojakson alussa tunnelma oli vähintäänkin hämmentävä ja tohdinko esitellä ryhmämme sielunmaiseman kömpelön metaforan kautta. Kuvitelkaamme, että satamassa on kuusi miestä, jotka kiertävät laivoja hakien töitä. Yksi laivojen kapteeneista ottaa kaikki kuusi miestä laivaansa ja onkin jo siinä samassa valmis lähtemään merelle lyhyen rupattelun jälkeen. Kapteeni ilmoittaa tuoreelle miehistölle, että he ovat matkalla saarelle. Miehistölle näytetään kuvia saaresta ja kerrotaan minkälaista floraa ja faunaa sieltä löytyy. Laivan saavuttua määränpäähänsä, kapteeni jättää miehistön saarelle, toivottaa heille onnea ja lupaa palaavansa parin kuukauden päästä. Miehistö, joista kukaan ei ollut ennen edes nähnyt kookospähkinää, kököttää nyt tyhmistyneenä eksoottisella trooppisella saarella palmupuiden ympäröimänä.

Röntgenluokassa ei ehkä ollut palmupuita, mutta sitäkin enemmän apinoita. Tottakai nyt on helpompi puida asiaa jälkiviisaasti, mutta alun ongelmat ja kankeudet johtuivat pääosin siitä, ettei meillä ollut kurssia (tahaton sanaleikki) ennen kuin päätimme sen itse. Tietynlainen varautuneisuus oli myös alussa läsnä, kun noviiseille annettiin vapaat kädet kalliiden ja potentiaalisesti vaarallisten laitteiden kanssa. Jokainen eksponointi oli tarkkaan harkittu, mikä näkyi blendauksen viilauksessa, mikä saattoi kestää joskus tovinkin. Kilovoltit eli jännite tai opiskelijaystävällisemmin ”jänö” laskettiin tarkkaan ja mAs vieläkin tarkemmin, jotta ”fantomi ei muuttuisi hohtavaksi”, ja mikä vieläkin tärkeämpää, jotta kuvitteellinen potilaamme saisi parasta mahdollista hoitoa, mikä oli ja on yhä edelleen ammatillinen tavoitteemme.

Tietyt tehtävät teimme ryhmänä yhdessä, kun taas niitä edeltävien tehtävien osalta jaoimme vastuuta. Ryhmätyöskentelyssä koin pääseväni käsittelemään röntgenputkea, kääntelemään fantomnukkea, asettelemaan kuvalevyjä ja eksponoimaan hyvissä määrin ettei koskaan tullut tunnetta, että en saisi tehdä tarpeeksi tai että tekisin liikaa ja muut eivät saisi puolestaan tehdä tarpeeksi. Yhteistyöskentely sujui vaivattomasti ja jokainen otti vuorollaan jonkin asian hoidettavakseen ilman sen ihmeellisempää työnjakoa. Yhdelle ryhmän henkilölle haluaisin antaa kiitokset näin hänen selkänsä takana, sillä hänellä on hyvä kyky pysyä keskittyneesti itse aiheessa, mikä motivoi samanlaiseen mentaliteettiin jopa minunlaiseni henkilön, jolla on keskimääräisesti sekunnin vasteaika. Hänellä oli myös hyvä tapa ”potkia” muita persuuksille, jos motivaatio alkoi rönsyillä, mikä oli perjantai iltapäivinä tyypillistä.

Meillä oli radiografian taskuatlas mukana jokaisella kuvauskerralla, mutta en itse käyttänyt sitä, sillä halusin oppia hahmottamaan thorax, lanne, ranne, kallo, jne. kuvausten rajaukset silmämääräisesti. Tietysti tarkistin kirjasta jälkeenpäin menikö rajaus oikein vai ei. Se on hyvin samanlaista kuin videokameraa käyttäessä: silmälle on annettava aikaa harjaantua – sitä näkee metsän ennen puita. Röntgenputken liikuttelusta on tullut luontevaa ja tietokoneen käyttö monine toimintoineen on simppeliä hommaa, mutta on myös monia asioita, joissa koen tarvitsevani vielä harjaannusta ja niitä ovat mm.

– SID-arvon mittaaminen lihasmuistiin (muistan yleensä vasta juuri ennen eksponointia)

– Oikean hilan valinta

– Suodatus kuvattavan ja kuvauskohteen perusteella

Tiedostan omat puutteeni ja työstän niitä parhaani mukaan. Stressiä en ole siitä kuitenkaan koskaan ottanut, sillä olenhan vasta opintojen alussa ja uskon oppivani kaiken edellä mainitun ensimmäisen harjoittelujakson aikana. Tulevat kollegat tulevat opettamaan minulle varmasti paljon ja asiakkailta opin varmasti vielä enemmän.

Ainoa asia johon kurssi ei meitä valmentanut on potilaan kohtaaminen ja vuorovaikutus potilaan kanssa. On varmasti hyvin erilaista kuvata elävää ja liikkuvaa potilasta kuin mykkää nukkea. Olen miettinyt monesti millä tavalla otan potilaan vastaan ja kuinka saan hänet tekemään kanssani yhteistyötä. Tulen luultavasti kokeilemaan monia erilaisia lähestymistapoja, mutta kuvittelisin tyylini eräänlaiseksi Patch Adams -malliseksi, mutta vähemmän fyysistä komediaa ja enemmän lääketieteellistä hoitoa.

Opintojakso antoi minulle enemmän itsevarmuutta teknisellä tasolla, mutta hoitotasolla minun on ensiksi päästävä käsiksi potilaisiin. Mielestäni opintojakso oli erittäin onnistunut niin toteutukseltaan kuin ryhmämme puolesta. 10/10 kävisin uudestaan.