Latvialaista röntgenosaamista oppimassa

Riian kuuluisimmat tornit Daugava-joen rannalta kuvattuna

Vietin kesällä 2018 kolme kuukautta Latvian pääkaupungissa Riikassa suorittaen röntgenhoitajaopintoihin kuuluvaa harjoittelua. Saavuin maahan juuri pahimpien helteiden alettua toukokuun lopussa ja lämpötilaero Suomeen tuntui aluksi varsin musertavalta. Ensimmäinen havaintoni Riikasta ei ollut mitenkään positiivinen, sillä minun allergiseen nenään Riika haisee. Tupakalle, pölylle, hajuvedelle ja yleisesti ottaen pahalle. Mutta kaunis Riika on, sitä ei voi kieltää. Erityisesti puistot ja niistä löytyvät oudot patsaat, sekä rakennusten mitä erikoisemmat koristepatsaat ovat ilo silmille. Jos uskaltaa kulkea niska kenossa niitä ihastelemassa, sillä etenkin vanhan kaupungin alueella Riian kadut ovat mukulakivisiä ja huonossa kunnossa. Positiivisin yllätys oli kuitenkin ihmiset. Olin lukenut useita matkablogeja, joissa kommentoitiin latvialaisten huonoa palvelukulttuuria ja yleistä yrmeyttä. No, ehkä Suomen palvelukulttuuriin tottuneelle slaavilainen yrmeys ja palvelun puute ovat normaalia, sillä ainoa palvelun laatuun vaikuttava tekijä oli yhteisen kielen puute ja siitäkin selvittiin, joko avuliaiden ohikulkijoiden, tai google translatorin avulla. Eli omalta osaltani voin kyllä kehua latvialaisia, sillä sain aina apua, kun sitä tarvitsin, ja minusta he ovat ihan perusystävällisiä.

Yksityiskohta toimistotalon koristeluista

Satumaiset vesitornit radan varressa, jossakin päin Riikaa

Sain asunnon paikallisesta opiskelija-asuntolasta ja yllätyin, koska vuokra oli oululaista opiskelijayksiötasoa ja vielä ulkomaalaiselle 100€ kalliimpi kuin latvialaisille. Asunto oli kuitenkin ihan ensimmäisen harjoittelupaikkani vieressä, joten en ryhtynyt toimiin halvemman asunnon metsästämiseksi. Ensimmäinen harjoittelupaikkani oli Paula Stradiņa Klīniskā Universitātes Slimnīca. Stradinassa olin tietokonetomografia- ja natiiviharjoitteluissa. Aloitin tietokonetomografiasta ja minun oli helppo ymmärtää mitä tutkimuksessa tapahtui ja mitä potilaalle selitettiin, vaikka en latviaa osannutkaan, sillä varsinainen tutkimusten suoritus ei eronnut mainittavasti Suomen käytännöstä. Natiivitutkimukset olivat jo ehtineet siirtyä uusiin tiloihin toiselle puolen isoa sairaalakompleksia, joten pääsin myös työskentelemään ihan uusien laitteiden kanssa. Suurin osa natiivitutkimuksista on keuhkokuvia, joten tutkimusprotokollissa ei ollut juurikaan eroa Suomen vastaaviin, mutta ainakin Stradinassa kaikki otetut keuhkokuvat jälkikäsitellään, mikä oli itselleni täysin vierasta. Harjoittelun aikana se tuli minulle hyvin tutuksi, sillä kuvien jälkikäsittely oli minun pääasiallinen toimi harjoittelun ajan, paitsi silloin kun varsinaiselle röntgenhoitajalle tuli kesken tutkimuksen aloituksen joku este, jolloin minä opastin potilasta kuvausasentoon vähällä kielitaidollani ja elekielellä. Niistäkin tilanteista selvittiin ja potilaatkin vain hymyilivät, kun hoitaja jälkeenpäin selvitti heille, että olen opiskelija Suomesta enkä puhu latviaa tai venäjää.

Aurinkoinen kuvakulma Stradinan kauniisiin taloihin ja erityisesi niiden savupiippuihin

Harjoittelun viimeiset viikot olin toisella puolella Riikaa sijaitsevassa Rīgas Austrumu Klīniskā Universitātes Slimnīca -sairaalassa. Tässä sairaalassa suoritin isotooppi- ja sädehoitoharjoittelua. Sairaalaan kulkeminen oli mielenkiintoista, koska se sijaitsi noin 25km päässä asunnostani. Riikassa on todella hyvä julkisten kulkuneuvojen verkosto, joten minun ei tarvinnut edes vaihtaa linja-autoa päästäkseni kotoa sairaalalle. Mitä nyt aikaa koko matkaan meni noin tunti, ja kyyti oli melkoista tärinää, koska se kulki läpi Riian keskustan mukulakivikatujen. Matkan aikana ehti mukavasti katsella tienvarrella olevien talojen koristeita, sekä muita outouksia mitä Riikasta löytyy, kun pitää silmät auki. Näinpä vietin suurimman osan matkoista kännykkä kädessä yrittäen saada tärähtämättömiä kuvia kaikesta jännästä mitä ikkunoista näin.

Riikan art deco -koristeita bussin ikkunasta

Ortodoksikirkko, jonka kuvaaminen bussin ikkunasta oli erityisen haastavaa, yritin varmaan yli 50 kertaa ennen kuin sain edes tämänveroisen kuvan

Aloitin harjoitteluni isotoopeilla ja sain erittäin hyvän perehdytyksen koko osastoon. Osastolla ei valitettavasti ollut juuri nuoria hoitajia, joten kovin moni työntekijöistä ei osannut englantia. Osastonhoitaja kuitenkin osasi todella hyvin ja hän oli minun kanssani lähes koko harjoittelun ajan. Lisäksi osaston väki oli todella kärsivällistä ja osa heistä selitti minulle selkeällä ja hitaalla venäjän kielellä asioita, joten pärjäsin ja viihdyin osastolla todella hyvin. Ensimmäisellä viikolla pääsin opiskelemaan kilpirauhasgammakameran toimintaa venäjäksi ja yllätyin erittäin positiivisesti, koska opin kameran ja järjestelmän käytön hyvin, vaikka en osannut kysyä ohjaajaltani asioita, sillä ymmärrän venäjää huomattavasti paremmin kuin puhun. Kuulin myöhemmin osastonhoitajalta, että ohjaajani mielestä olin aivan superhyvä käyttämään sitä tietojärjestelmää. Jopa niin, että pärjäisin myös itsenäisesti! Mitä nyt en kyllä olisi osannut ohjata potilaita puutteellisella kielitaidollani. Oli aivan mahtava kuulla noin positiivista palautetta, kun itsestä välistä tuntui hieman haasteelliselta opetella asioita kielellä, jota ei osaa kovin hyvin. Kahden viikon isotooppiharjoittelun jälkeen siirryin sädehoito-osastolle ja pääsin opettelemaan sädehoidon suunnittelukuvauksia ja sädehoidon antoa. Yhteensä olin neljä viikkoa sädehoitoharjoittelussa, joista viimeiset kaksi viikkoa olin iltavuorossa, koska ainoat englantia puhuvat hoitajat tekivät niillä viikoilla iltavuoroa. Oli ihan mielenkiintoista tulla bussilla kotia joskus 11 jälkeen illalla, kun osa rakennuksista ja niiden patsaista sai valot ja näyttivät pimeällä ihan eriltä.

Osa Austrumun sairaalaa ja sen kuivuudesta kärsivä suihkulähde

Kokonaisuudessaan nautin todella paljon harjoittelusta Latviassa ja voin kyllä suositella kumpaakin sairaalaa harjoittelupaikkana. P.Stradins Medical College of the University of Latvian kansainvälisten asioiden koordinaattori Aiga Grauduma on aivan valtavan ihana ja avulias, joten häntä ei voi kuin kehua. Hän auttoi minua monessa asiassa ja oli tukenani koko harjoittelun ajan. Häneltä sain myös paljon tietoa latvian mielenkiintoisesta kulttuurista, kun ihmettelin paikallisia juhlia ja vapaapäiviä. Ihmiset ovat erittäin ylpeitä latvialaisuudestaan ja se näkyi kaikissa kesän aikana järjestetyissä juhlissa, joissa humppa raikasi -jopa kuuden kilometrin päähän juhlapaikasta-, ihmiset pukeutuvat kansallispukuihin heti kun siihen on mahdollisuus ja tanssivat sitä humppaa kaduilla, juhlapaikoilla, nurmikolla, missä vain on tilaa ja musiikki kuuluu. Minulle Riika näyttäytyi turvallisena kaupunkina, vaikka olin välistä liikenteessä hyvinkin myöhään yöllä ja joskus isossa väkijoukossa, välistä taas yksin jossain syrjätiellä. Ainoat turvallisuuden tunnetta rapistavat asiat olivat erilaiset metallilaatat ja viemärikaivojen tms. kannet, jotka olivat joko irti tai osin koholla.

Jostain syrjätieltä löytynyt sympaattinen Riikan leijona

Jotta tästä ei tule ihan maratontekstiä, niin lopetan tähän, mutta jos harjoitteluvaihto Latviassa kiinnostaa niin minuun saa ottaa yhteyttä ja kerron mielelläni lisää.

Kiitos Riika ja Latvia, oli mielenkiintoista tutustua

Näkemiin Riika

Raili Tuhkanen, röntgenhoitajaopiskelija