Opettajaopiskelijamme ajatuksia uuden oppimisen merkityksestä opettajan työssä. 

Kuva: https://pixabay.com/fi/englanti-englanti-kieli-kieli-2724442/

Opettajaopintoni ovat loppusuoralla. 👍 Opetusharjoittelussa, työelämässä ja koulutuksessa hankkimani osaaminen tuli näkyväksi. Olen ammatiltani terveydenhoitaja
ja näyttöön perustuva hoitotyö on minulle itsestäänselvyys omassa työssäni. Opetusharjoitteluni sain päätökseen Lapin Ammattikorkeakoulussa. Kun valmistelin siellä opetusmateriaalia näyttöön perustuvasta terveydenhoitotyön kehittämisestä, törmäsin heikkoon kohtaani: kansainvälisten tutkimusten tiedonhaku on minulle vaikeaa kehnon englannin kielen osaamisen vuoksi. ”En osaa!” -on ollut ajatukseni tähän asti englanninkielisten tieteellisten artikkeleiden suhteen. Olen automaattisesti vain ohittanut tämän haasteen aikuisuuteen saakka. Voinko jatkaa näin, jos tavoitteenani on ammattikorkeakoulun opettajuus? Voinko olla riittävän hyvä hoitotyön asiantuntija ja kehittäjä, jos en osaa tehdä työtäni englannin kielellä?

Turhautuminen omaan taitamattomuuteeni on hyvä kipinä uuden oppimiseen. Asenteen muutoksesta on lähdettävä. Minulla ei ole tavoitteena tulla kielivirtuoosiksi, mutta auttava englanninkielisten tekstien ymmärrys on ensivaiheen tavoitteeni. Sinnikkäästi tein hakukoneilla hakuja kansainvälisistä ADHD -tutkimuksista. Löysin niitä ja omalla englanninkielen taidollani (ja hieman googlekääntäjää käyttäen) sain selville, mitkä artikkeleista voisivat sopia opettavaan aihealueeseen. Kävin keskustelua opetusharjoitteluni ohjaajan kanssa ja hänen avustuksellaan pääsin taas pykälän verran eteenpäin. Tiimiopettajuus voisi tarkoittaa juurikin tätä: kun minun taitoni on heikko jollain alueella, saan apua kollegalta ja vastaavasti voin itse auttaa häntä omilla vahvuuksillani.

Englannin kielen taidon ja tiedonhakutaitojeni haasteiden kautta päädyinkin pohtimaan omaa osaamistani. Mikä on minun antini tulevana opettajana ammattikorkeakoulussa? En ole valmistunut hoitotieteilijäksi ja tunnistan, että tutkimusosaamiseni on hyvin käytännöllistä. Olen kliinisen terveyden edistämisen asiantuntija ja työelämän kehittäminen on vahvuuteni. En voi olla, eikä minun tarvitse olla muuta kuin olen. Kuitenkin itsensä jatkuva kehittäminen ja usko siihen, että voin oppia asioita, on keskeistä nykypäivän työelämässä niin hoitotyön kuin opettamisen alueella. Muutos on jatkuvaa ja koko ajan on oltava valmis kehittämään omia taitojaan, muuttamaan asenteitaan ja ajatusmallejaan sekä kyseenalaistamaan tarpeen tullen vaikka koko tietoperusta jostain ilmiöstä uuden tutkimustiedon perusteella. Näyttöön perustuvuus hoitotyössä tarkoittaa, etten perusta omaa käsitystäni yksittäiseen tutkimukseen tai vanhaan totuttuun toimintamalliin tai käsitykseen vaan hoitotyö ja palveluiden järjestäminen perustuu parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon. Näyttö voi olla tutkimusnäyttöä, asiantuntijanäyttöä tai seurantatiedon perusteella tuotettua näyttöä. (Holopainen ym. 2014, 15-16.)

Uteliaisuus on hyvä ominaisuus opettajalle. Olen viime aikoina pohdiskellut oppimista sekä neuropsykiatrisen sairaanhoitajan työni että opettajuuden näkökulmista. Mikä on käsitykseni ihmisestä? Mitä tieto on? Miten ihminen oppii? Miten voin auttaa toista oppimaan paremmin? Olen helposti innostuva ja haluan tietää ja ymmärtää elämän ilmiöitä laajasti. Ihmisen yksilöllinen tapa oppia on ainutkertaista. Oman oppimistyylin ymmärtäminen ja oppimisesteiden tunnistus avaa oven oppia oppimaan paremmin ja tehokkaammin. Nykyisin vallalla oleva konstruktivistinen oppimiskäsitys on itsellenikin luontevin. Oppiminen on monitahoinen prosessi, jossa ihminen valikoi tarjolla olevaa informaatiota omien käsitysten, aiemman tiedon ja tavoitteidensa perusteella. Oppimisen tarkoituksena on ymmärtää asioita ja ilmiöitä sekä saada erilaisiin ongelmanratkaisutilanteisiin sopivia tietorakenteita ja strategioita. Oppiminen ei ole tiedon passiivista vastaanottamista vaan tarkoitus on rakentaa tietoa liittämällä uutta aiemmin opittuun tietoon tai käsitykseen. Oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja sosiokonstruktivistisessa oppimisnäkemyksessä korostetaankin sitä, että oppiminen tapahtuu aina tietyssä sosiokulttuurisessa kontekstissa. Itseohjautuvuus ja sisäinen motivaatio on keskeistä. (Kauppila 2007, 40, 48.)

Itselleni opettajan pedagogiset opinnot ovat avanneet aivan uudella tavalla juurikin tämän puolen oppimisessa. Opettajaopiskelijoiden ja tuutoreidemme kanssa käydyt keskustelut ovat rikastaneet omaa ajatteluani ja antanut uusia tapoja tulkita erilaisia opettamisen ilmiöitä. Tällainen ymmärtämiseen ja reflektioon perustuva oppiminen ovat auttaneet minut paremmin tunnistamaan omaa osaamistani ja osaamattomuuttani.

Opettajanakin minun on toimittava näyttöön perustuen. Oppimista tutkitaan koko ajan paljon. Erilaiset oppimisen teoriat luovat pohjaa sille, miten toimin opettajana. On tärkeää pysyä ajan hermolla ja muutettava omaa toimintaa tehokkaaksi todettujen opetustapojen mukaan. Kun löydän itselleni sopivan tavan opettaa ja saan varmuutta omaan toimintaani, voin paremmin ottaa huomioon opiskelijan erilaiset tavat oppia. Uusia pedagogisia virtauksia kannattaa mielestäni seurata harkitusti. Vuorovaikutus opettajan ja oppijan välillä on tärkeintä. Emme saa kadottaa inhimillistä yhteyttä ja ihmisen luonnollista kykyä oppia vuorovaikutuksessa. Dialogi on kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tärkeää – kyky kuunnella ja aidosti kuulla toista ihmistä. Mielestäni opetuksen digitalisaatiota ja tehokkuusajattelua kannattaa tietoisesti jarruttaa. Ihminen tarvitsee aikaa ajatella oppiakseen. Stressaantunut ja ylikuormittunut ihminen ei opi uuttaa. Opettajan tärkeä tehtävä on luoda kiireetön oppimisympäristö, jossa arvostetaan ajattelua ja vuorovaikutusta.

Lähteet:
Holopainen A., Junttila K., Jylhä V., Korhonen A., Seppänen S. 2014. Johda näyttö käyttöön hoitotyössä. Helsinki: Fioca Oy.
Kauppila, R. 2007. Ihmisen tapa oppia. Juva: WS Bookwell Oy.

Kirjoittaja:
Opettajaopiskelija Paula Mikkonen
Oulun ammattikorkeakoulu
Ammatillinen opettajakorkeakoulu/Rovaniemen alueryhmä