Tanssipedagogi on opettaja ja taiteilija. Nämä roolit kulkevat työssä rinnakkain ja myös toisiinsa sekoittuen. Riina Husgafvel on Helsingissä asuva tanssipedagogi ja Petri Hoppu Oulun ammattikorkeakoulun tanssin yliopettaja. He pohtivat yhdessä pedagogian haastavuutta taiteellisessa ja taiteellis-tutkimuksellisessa työskentelyssä.

Taidepedagogit ovat moniosaajia, joilla on monta roolia. Tanssinopettajan tehtävänä on opettaa tanssia, kasvattaa ja antaa muutenkin eväitä elämään. Opetuksessa on läsnä myös käsitys tanssitaiteesta osana sen laajempaa kontekstia, osana taidetta ja kulttuuria. Toisaalta tanssinopettaja on myös taiteilija, joka luo teoksia oppilailleen. Liikemateriaali ja koreografiat luodaan annetuista lähtökohdista ja toiminta on suhtellisen rajattua. Riina Husgafvel ja Petri Hoppu keskustelevat pedagogisen ja taiteellisen roolin risteymistä ja kosketuspinnoista.

Taide osana elämää

Riina: Taide ja kulttuuri ovat olleet osa elämääni aina. Olen taiteellisesta perheestä, ja elämässäni on näkynyt taide eri tavoin. Olen tanssinut koko ikäni, soittanut selloa, laulanut, tykännyt piirtää ja tehdä myös käsitöitä. Vanhempani toimivat taiteen parissa, ja myös sisarukseni ovat päätyneet taidealalle. Taiteen ja kulttuurin olemassaolo osana elämää on ollut itsestään selvää. Taidetta ja sen merkitystä ei ole tullut pohdittua koskaan sen tarkemmin: se on aina ollut läsnä jollain tavalla.

Minulle taide tarkoittaa jotain, joka herättää tunnevaikutuksia. Omassa elämässäni matkalla harrastelijasta ammattilaisuuteen se on ollut tapa antaa jotain omasta itsestäni tanssin ja musiikin keinoin, erikseen tai yhdessä. Omaa toimintaani on johdattanut tarve luoda liikettä tai ääntä ja näiden tuotosten avulla vapauttaa sisäistä luomisen tarvetta. Erityisesti koen liikkeen äärimmäisen vapauttavana, minkä vuoksi tanssi valikoitui aikanaan ammatikseni musiikin sijaan.

Nykyisessä arjessani tanssinopettajana taide näyttäytyy minulle parhaiten koreografisessa työssä: koreografioiden luomisessa ja materian työstämisessä oppilaiden kanssa. Tanssin mahdollistama liike ja tähän sisältyvä ilmaisu ovat tapoja kertoa tarinoita. Taiteen ääressä työskennellessä tunteet elävät mukana vahvasti. Kun elää ja työskentelee tunteella, työstä tulee hyvin henkilökohtainen ja herkkä asia. Asetelma on jännittävä, sillä oma työ on usein arvioinnin kohteena esimerkiksi oppilaiden ja työnantajan edessä.

Petri: Minäkin olen kasvanut taiteeseen kiinni pienestä pitäen. Musiikki on ollut intohimoni niin kauan kuin muistan, ja tanssi puolestaan imaisi minut mukanaan varhaisessa teini-iässä. En oikeastaan voisi kuvitella elämää ilman taidetta, sillä se antaa elämälle mielen ja tarkoituksen. Kaikesta materiaalisesta voisin luopua, mutta en taiteen tuomista elämyksistä. Voin allekirjoittaa Riinan ajatuksen liikkeen tuomasta vapauden tunteesta, joka toi itsellenikin tanssin niin harrastusteni kuin ammatillisen toimintani keskiöön.

Omassa ammatissani yritän välittää tuleville tanssinopettajille taiteen elämyksellisyyden merkittävyyttä, koska pidän heidän rooliaan taidepedagogeina äärimmäisenä tärkeänä. Tanssinopettajissa yhdistyvät kehollisuuden ja taiteellisuuden ammattilaisuus. Nykymaailmassa nämä ulottuvuudet ovat yhä tärkeämmät, kun liikkuminen ja aktiivinen kehollinen ilmaisu vähenevät yhä enemmän ihmisten lyyhistyessä digilaitteiden äärelle.

Tanssipedagogi koreografina

Riina: Koreografi on henkilö, joka vastaa teoksen suunnittelusta kokonaisuudessaan. Suunnitteluun voivat sisältyä esimerkiksi liikkeet ja näiden kompositiot, äänimaailma sekä tilalliset ja puvustukselliset ratkaisut riippuen siitä, mitä koreografialla halutaan tuoda esiin ja missä sitä esitetään. Opetustyössä koreografia voi olla opettajan visio valitusta teemasta, työnantajan määrittämä tehtävä tai oppilaiden omista ehdotuksista ammennettu teos. Esitys voi sisältyä tanssikoulun sisällä osaksi suurempaa kokonaisuuttta, tai se voi olla oma yksittäinen teoksensa.

Tanssinopettajana koreografista työtä tehdään omien oppilaiden kanssa ja toimintaa määrittää tietyt ulkoiset tekijät. Opettaja luo koreografioita hänelle annetuista lähtökohdista ja koreografista työtä ohjaavat käytettävissä oleva aika, oppilaiden lukumäärä ja taitotaso sekä tila, jossa teosta esitetään. Harrasteryhmissä voi olla suurtakin hajontaa taidoissa, joten tämäkin asettaa rajansa koreografian luomiselle.

Koreografiat rakennetaan usein suhteellisen tiukalla aikataululla, ja täyspäiväisesti tanssia opettavalla opettajalla työn alla saattaa olla parikymmentä koreografiaa lukukauden päätöksen lähestyessä. On selvää, että näissä tilanteissa aika on hyvin rajallista ja opettajan resurssit eivät välttämättä riitä syventymään prosessiin oppituntien puitteissa tai suunnittelutyössä. Tällöin luomistyö tuntuu itselleni enemmän suorittamiselta. Työ on työtä, ja tulosta pitää tehdä annettujen resurssien puitteissa. Näissä tilanteissa taiteen läsnäolo ja tunne taiteen tekemisestä välillä katoaa.

Petri: Oma koreografinen työskentely on aina tutkiva prosessi. Tutkiva ja luova minäni ovat yhdistyneet erilaisissa tavoissa tehdä tanssia, joka usein perustuu vanhoihin dokumentteihin. Noudatan työssäni kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitisen ajatusta siitä, että musiikin tai tanssin tekeminen, luominen ja tutkiminen voivat kietoutua yhteen, ja niistä voi syntyä niin taiteellisia tuotoksia kuin tieteellisiä tuloksiakin.

Koreografian opettamisessa pyrin yhdistämään tutkimuksellista ja luovaa prosessia siten, että oppilaat omaksuisivat paitsi liikemateriaalia, myös sen taustalla olevaa historiaa ja kehityskaaria. Varsinkin tanssinopettajaopiskelijoiden kanssa haluan käyttää aikaa tuumailuille ja kokeiluille, jotta oppiminen ei olisi pelkkää suorittamista. Pedagogina suurimpia elämyksiä on se, kun näkee oppilaiden sisäistäneen koreografian kehollisesti ja suorastaan elävän liikkeissä, joita olen heille opettanut. Toisaalta läheskään aina aika- ja muut resurssit eivät korkeakoulussakaan mahdollista tällaista syventymistä, ja tällöin on tyydyttävä siihen, että saa välitettyä edes pintaraapaisun omasta visiosta.

Taiteellisen vision ja pedagogiikan ristiriita

Riina: Omassa ammatissani identifioin itseni vahvasti opettajaksi, tanssipedagogiksi. Käsitykseni mukaan jokainen oppilas ansaitsee tulla nähdyksi ja arvostetuksi omana itsenään, omien taitojensa puitteissa. Tanssin harrastajat osallistuvat tunneille erilaisin motiivein, joista jokaisen tulisi olla yhtä arvokas opettajan silmissä. Myös esitystilanteissa jokainen oppilas ansaitsee tulla nähdyksi ja kokea olevansa tärkeä osa esitystä ja ryhmää, ryhmän tasosta riippumatta. Tanssi on ryhmäharrastus, ja ryhmän sisällä voi olla suuriakin tasoeroja. Tasoerot rajoittavat käytettävää liikemateriaalia.

Kun saan vision koreografiaa varten, näen ja kuvittelen sen tietynlaiseksi. Usein inspiroidun kuulemastani musiikista, ja saatan nähdä mielessäni jo näyttämömaisemaa valoineen ja pukuineen. Näiden pohjalta liikemateriaali alkaa rakentua, ja koreografian luominen onkin itselleni usein melko impulsiivinen, kehosta lähtevä prosessi. Pidän itseäni kehollisena ihmisenä ja keholähtöisyys on usein se, mistä teos varsinaisesti rakentuu yhdessä musiikin kanssa.

Koreografina olen kokenut tekeväni taidetta silloin, kun aihe ja valittu teema on mielenkiintoinen, ja sen tekemiseen ehtii syventyä tanssijoiden kanssa. Tällöin ulkopuoliset resurssit eivät liikaa rajoita visiotani eikä tarvitse miettiä, ovatko kaikki koreografiset valinnat toteutettu pedagogisesti oikein. Tanssinopettajana koenkin välillä suurta ristiriitaa siinä, että oma tarpeeni luoda ei aina täsmää siihen, mitä lopulta teen opetustöiden puitteissa. Toisinaan myös oma palo tanssia kohtaan on suurempi kuin oppilailla, ja se aiheuttaa hämmentyneen olon koreografisen prosessin aikana.

Petri: Olen tehnyt koreografioita hyvin monenlaisille kokoonpanoille, joista suurimmissa on ollut satoja tanssijoita. Pedagogisesti eri kokoonpanot aiheuttavat haasteita, koska koreografian opettamisen ja taiteellisten visioiden välittymisen edellytykset ovat viimeksi mainituissa todella erilaisia verrattuna vaikkapa soolo- tai yhden tanssiparin teokseen. Kaikissa tapauksissa kyse on dialogista tai jonkin tason vuorovaikutuksesta.

Massaesitykset poikkeavat kaikista muista koreografioistani siten, että niissä tavoitan tanssijat vain välillisesti, muiden opettajien ja tanssiohjaajien kautta. Visioni kulkevat siis yhden tai useamman ihmisen kautta sen lopulliselle toteuttajalle. Koska haluan, että tanssija itse luo teoksen lopulliset liikkeelliset merkitykset, en voi koskaan tietää etukäteen täysin, miltä teos näyttää. Sotilaallinen järjestys ja millintarkkojen ohjeiden luominen ei ole juttuni, vaikka niiden kautta koreografi pystyy varmistamaan visionsa tarkan toteuttamisen massaesityksessä.

Opettaja luo taidetta oppilaita varten

Olemme halunneet tekstissämme laajentaa käsityksiä siitä, mitä taiteen tekeminen opettajan työssä tarkoittaa. Tanssinopettajat luovat jotain, jotta oppilaat pääsevät kokemaan tanssitaidetta: esittämään, tutkimaan ja tulkitsemaan opettajan tekemiä koreografioita.

Keskeisenä huomiona pidämme sitä, että oma tarve luomistyötä kohtaan täytyy useimmiten erottaa oppilaiden ja opiskelijoiden tarpeesta. Voin olla sekä opettaja sekä taiteilija, mutta näiden kahden roolin ei välttämättä aina tarvitse kulkea yhdessä. Opettajan taiteellinen kunniahimo ei saa ajaa opetettavien tarpeiden ohitse. Opettaja tekee työtään oppilaita varten ja heidän lähtökohdistaan. Omaa taiteellista inspiraatiota voi toteuttaa lisäksi muissa tilanteissa, mikäli oma taitelijuus sitä kaipaa. Opetettavien kanssa touhuaminen ja koreografinen prosessi tuottavat ilman muuta nautintoa ja mielihyvää. Silti taitelija-Riina ja tutkija-Petri kaipaavat myös omia projekteja, joissa asioita saa tehdä, luoda ja kokeilla vain ja ainoastaan itseään varten.

Lopputuloksena syntyy kaikissa tapauksessa taidetta hyvin laajassa merkityksessä. Opettajina teemme taidetta oppilaita varten. Koreografioiden avulla he kokevat tanssi- ja näyttämötaiteen läsnäolon, vaikka itsestämme tekijöinä ei aina siltä tuntuisikaan.