Miten sairaanhoitajan opinnot valmistavat hoitotyöhön?

Koulusta meidän tulisi saada pohja hoitotyön perusasioihin, mutta onko pohja riittävä hoitajaksi valmistuessa? Työelämässä kohdataan ja hoidetaan hyvin erilaisia potilasryhmiä joiden hoidossa tarvitaan erikoisosaamista.

Moni allekirjoittanee sen, että opintojen aikana ainakin teoriatietoon perehdytään nykypäivänä huomattavasti perusteellisemmin aiempaan verrattuna, mikäli sille on järjestetty riittävästi aikaa. Oppitunneille ja harjoitustunneille kannustetaan osallistumaan ja usein aiheisiin myös velvoitetaan perehtymään etukäteen erilaisten ennakkotehtävien muodossa, mikä luo vahvemman suhteen käsiteltävään aihepiiriin.

Tällöin asia jää kokonaisuudessaan paremmin mieleen myös luennoilla ja harjoitustunneilla. Perinteisemmän mallin mukaan aiheeseen ja tehtäviin on perehdytty syvemmin vasta oppitunnin jälkeen, mutta silloin käsiteltävä asia saattaa jäädä vähemmälle huomiolle.

Jääkö kädentaitojen harjoittelu liian vähäiseksi?

Sairaanhoitajakoulutuksen osalta vaativina toimenpiteitä pidetään esimerkiksi erilaisia invasiivisia toimenpiteitä, kuten kanylointia tai injektioita, joiden harjoittelemisessa toistomäärät saattavat opiskeluaikana jäädä vähäisiksi, sillä harjoitustuntien osalta toimenpidettä pääsee usein kokeilemaan vain kerran. Harjoitteluissa kaikki riippuu taas siitä, minkälaisia potilaita osastolla hoidetaan.

Jos ajatellaan esimerkiksi kanylointia, niin monesti sitä pääsee harjoittelemaan viimeistään päivystyksessä ja joissan muissa harjoittelupaikoissa harjoitteluaan suorittavalla opiskelijalle ei tule toistoja välttämättä edes harjoittelussa. Toisena hyvänä esimerkkinä ovat injektiot, joita ainakin osastotyöskentelyssä saattaa tulla helposti vähän. Invasiivisista toimenpiteistä toivoisimme järjestettävän oman, syventävä kurssinsa, koska uudenmalliset kanyylit tekevät rapakon takaa tuloaan.

Riittävä perehdytys lisää varmuutta työskennellä

Valmistuttuaan sairaanhoitajalla tulee väistämättä vastaan tilanteita, joihin ei ole koulutuksen aikana saanut oppia. Lisäksi perehdytys on työpaikoissa hyvin eri tasoista. Riittävän perehdytyksen saamista ei tue myöskään vallalla oleva työvoimapula. Koulutuksen puolesta tuodaan esille myös sitä, että harjoitteluissa oppii sitä, mitä koulussa ei keretä oppia. Totuushan on, että harjoitteluissakin on rajallinen mahdollisuus nähdä erilaisia asioita ja harjoittelupaikat saattavat erota toisistaan merkittävästi.

Puute kädentaitojen harjoittelemisesta lisää epävarmuutta, kun harjoitteluissa ensimmäiset potilaskontaktit tulevat edellämainittujen toimenpiteiden osalta liian aikaisin. Muutamissa ammattikorkeakouluissa tähän on reagoitu järjestämällä ennen harjoittelua työpajatunteja, missä opiskelijat saavat lisäharjoitusta ja varmuutta toimenpiteisiin ennen ensimmäisiä potilaskontakteja.

Asioiden oppimiseen tarvitaan riittävästi aikaa

Kaiken kaikkiaan omaksuttavaa asiasisältöä on monen makuun liikaa. Annetaanko opiskelijoille tällä hetkellä riittävästi aikaa omaksua asioita suhteessa koulutuksen laajuuteen ja tavoitteisiin? Tulisiko kliinisille opinnoille antaa enemmän aikaa suhteessa muihin aiheisiin, kuten esimerkiksi projektityöskentelyyn, viestintään tai johtamisopintoihin. Ja miten opetusvastuuta harjoittelupaikkojen, työnantajien ja koulumaailman välillä voidaan jakaa tasapuolisesti, potilasturvallisesti ja opiskelijan oppimista tukien, kun opetusresurssit tuntuvat olevan vähissä?

Lopuksi on hyvä palata alkuun: Koulusta meidän tulisi saada riittävät valmiudet ja osaaminen hoitotyön perusasioista, sillä työelämässä kohdataan ja hoidetaan hyvin erilaisia potilasryhmiä joiden hoidossa tarvitaan monenlaista erikoisosaamista.

Teksti: sairaanhoitajaopiskelijat Tanja Heinonen, Samuli Lepilahti ja Iiris Mäki

Kuva: Kirsi Myllykangas, lehtori Oamk

Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jota kirjoittivat syyslukukaudella 2022 Oulaisten kampuksella Kiireetön avohoitotyö -syventäviä opintoja opiskelleet sairaanhoitajaopiskelijat.