Atiq Rahimin ensimmäinen teos Maata ja tuhkaa oli lukukokemuksena lyhyt, mutta kirjan sisältö painava. 

Päähenkilö on vanha mies, Dastaguir, joka lapsenlapsensa Jassinin kanssa on matkalla kohti kaivosta, jossa miehen poika, Jassinin isä, työskentelee. Tämän on saatava tietää, mitä kotikylässä on tapahtunut, mitä on jäänyt jäljelle, kun Neuvostoliiton asevoimat ovat tulleet ja venäläiset ovat varastaneet äänetkin Jassinin ympäriltä. 

Aluksi lukeminen tuntui haastavalta, sillä kirjan kertoja on näennäinen kolmas, kaikkitietävä persoona, joka kuitenkin tuntuu antavan jopa suoranaisia käskyjä kirjan päähenkilölle, Dastaguirille. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että lopulta kertoja saattaa itse asiassassa olla Dastaguir itse, joka näkee itsensä ulkopuolisen silmin. Kirjan puhujan tyyliin on aluksi hankala tottua, minkä lisäksi myös hahmojen keskinäinen dialogi tuntuu aluksi vaikealta käsittää, mutta kuten aina, lukemisen jatkaminen avartaa paljon. 

Maata ja tuhkaa -teoksen keskiössä on Dastaguir ja hänen perheensä kohtaama tragedia, mutta lopulta on huomattava, miten sota vaikuttaa kaikkiin, koko maassa. Dastaguirin suru on vain yksi kaikkien muidenkin murheiden seassa, ja hänen kokemansa kohtalo vain pintaraapaisu siihen kaikkeen, mitä muutkin ovat kokeneet. Kotikylän pommituksen aiheuttama suru ei löydä muotoa vanhan miehen sisällä, eikä hän tiedä, miten jakaa sitä muiden kanssa, vai tulisiko sitä päästää ulos laisinkaan. Teos ei liiemmin selitä syitä eikä seurauksia, mainitsee vain, kuinka asiat ovat, mutta niihin ei jäädä tarpomaan. Kyseessä on lyhyt kirja, jonka keskiössä on suru – se ei tarvitse ympärilleen selityksiä. 

Välipalakirjaksi Maata ja tuhkaa on hyvä, mutta ei tule luulla, että lukemisen jälkeen vallitsisi hyvä olo. Murheellinen kirja tuntuu jäävän ikään kuin kesken, sallimatta todellista lopetusta tai helpotusta. Suru jatkuu ja vallitsee, kuten arvata saattaa. Kyseessä ei ole hyvän mielen kirja, ja ehkä juuri siksi lukukokemus on niin koskettava. 

– Laura, KIR14SN