Olen ollut Liikkeessä seitsemän vuotta. Sen lisäksi, että olen opetellut opettajaksi kantapään kautta tuona aikana, olen saanut kaksi lasta, opiskellut filosofian maisteriksi ja hankkinut myös virallisen opettajan pätevyyden. Olen siis konkreettisesti ollut koko ajan liikkeellä.

Tänä syksynä sain vihdoin ja viimein kaipaamani mahdollisuuden pysähtyä, kun jäin kahdeksi kuukaudeksi virkavapaalle. Tai siis opintovapaahan se oli. Minussa asuvan pienen ekonomin olisi pitänyt kirjoitella väitöskirjaa, mutta täytyy myöntää, että humanisti minussa vietti suurimman osan päivästä tuijottelemalla ulos yliopiston ikkunoista, pohtimalla työuraansa, josta suurin osa on vielä edessäpäin ja omaa opettajuuttaan. Tein siis sitä, mitä juuri täysikään ehtinyt nuorimies kertoi äidilleen tekevänsä, kun hän ryhtyi tivolin possujunan kuljettajaksi: etsin itseäni.

Tarkastellessani syksyn etenemistä Linnanmaan floorassa minulle kirkastui muutama asia omasta työstäni. Huomasin, että tuntui suorastaan ylelliseltä, ja hyvin erikoiselta, kun oli lupa keskittyä vain yhteen asiaan. Kun tarkemmin asiaa ajattelee, meistä opettajistahan on melko moneksi. Työhömme kuuluu opetuksen lisäksi paljon sellaista, mikä opiskelijoille ei näy suoraan. Kiireisimpinä päivinä tuntuu, että olen kuin Maija Poppasesta tuttu Perttu, joka yhdenmiehenbändinä soittaa torvea, symbaalia, haitaria ja rumpua, pahimmillaan jopa kaikkia yhtä aikaa. Kun saman päivän aikana joutuu paukuttamaan englannin sanastoa opiskelijoille, polkemaan työharjoittelukäynnille ja naputtamaan seminaarissa tutkimuskysymysten tärkeydestä, työpäivät tuntuvat välillä todella raskailta.

Toisaalta sama monipuolisuus kuuluu työni parhaimpiin puoliin. Jos siis joskus työpäivän aikana nauran ja itken samanaikaisesti, taito joka minulla on ollut ihan pienestä pitäen, niin ei ole syytä huoleen. Erityisen tärkeänä ja mielekkäänä olen kokenut oman roolini tuutor-opettajana, koska itse koen saaneeni hyvin vähän henkistä tukea opintoihini yliopistolta. Oikeastaan pedagogiikkani perustuu hyvin pitkälti siihen, että pyrin tekemään asiat päinvastoin kuin monet minua opettaneet (tai opettamatta jättäneet) ovat tehneet opintojeni varrella. Minusta on tullut mm. Facebook-tuutori, joka parhaimmillaan vastaa opiskelijoiden kysymyksiin saman minuutin aikana ”kostoksi” siitä, etten ole vieläkään saanut sähköpostivastausta eräältä opintoasiainpäälliköltä opintoihini liittyvään kysymykseeni. Mutta toivo elää ja odotellaan vielä, ei siitä ole kuin kaksitoista vuotta, kun otin häneen yhteyttä. Vaikka opiskelijoiden mieltä painavat asiat kaipaavat harvoin vastausta saman minuutin tai edes tunnin sisällä, toivon että läsnäolostani sosiaalisessa mediassa välittyy opiskelijoille tunne, että apu on ”only one click away”.

Mutta palataanpas takaisin siihen, kun etsin itseäni. Arvatkaapas mistä minä löydyin? Ei varmasti ole vaikea kuvitella vaikkei olisikaan ollut todistamassa sitä, kun yhä useammin löysin itseni hiippailemasta koulumme käytäviltä, kokouksista istumasta ja pylväitä halailemasta.

Anna Marin, englannin ja markkinoinnin lehtori

PS Jatkoin mielessäni Ulla Reinikaisen blogikirjoituksessaan aloittamaa ajatusleikkiä. Eiköhän siis opettajakollegat tehdä oma ”Vain opettajaelämää”, jossa opetamme toistemme parhaita oppitunteja omalla tyylillämme. Jokainen päivänsankari saisi myös järjestää omannäköisensä päivän. Reinikaisen Ulla varmaankin laittaisi meidät laatimaan tuloslaskelmia ja taseita. Videolta näytettäisiin, miten oppitunti syntyi aikanaan (”Mjoo, no kello läheni kolmea aamuyöstä ja jotain piti keksiä aamutunnille”). Sitten kehuttaisiin kovasti toistemme versioita (”olipa liikuttava tunti yritysmuodoista”), halailtaisiin, itkettäisiin ja naurettaisiin. Aijaijaijaijaaaaaaaa!