Category: Liikkeessä

Teen väitöstutkimusta osaamisen johtamisesta. Kohdeorganisaationa tutkimuksessa on koko Oamk. Teoriapohja rakentuu knowledge managementista. Aihetta on tutkittu paljon, mutta ei juurikaan ammattikorkeakoulujen kannalta.

Projektini on nyt noin puolivälissä. Tutkimus on laadullinen tutkimus, jossa on käytetty teemahaastatteluita. Teemahaastattelut on tehty 25 henkilölle Oamkissa. Haastateltavat ovat olleet johdon edustajia kaikista yksiköistä, myös tukipalveluyksiköistä. Haastatteluissa on kartoitettu osaamisen johtamisen nykytilaa ja kehittämistä sekä osaamisia ja kyvykkyyksiä.

Aineisto on mielenkiintoinen, sillä teema on tärkeä Oamkin muutostilanteessa mm. yhtiöittämisen myötä. Yritän saada väitöskirjan reippaalla vauhdilla valmiiksi, jotta teema pysyy ajankohtaisena. Osaamisen johtamistahan on tarpeen lähteä (jatko)kehittämään organisaatiossa. Myöhemmin voisi tehdä esim. kyselyn henkilöstölle ja lähteä kartoittamaan osaamisia.

Terhi Mustakangas, opettaja

Nykyään puhutaan paljon henkilökohtaisista oppimisympäristöistä (PLE, personal learning environments). Usein sillä viitataan verkossa ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaan oppimiseen.  Ne voivat myös olla ulkona, fyysisissä harjoituksissa tai erilaisissa vuorovaikutustilanteissa tapahtuvaa oppimista.  Olen pohtinut ymmärrämmekö oikeastaan miten paljon fyysinen hyvinvointi tukee onnellisuutta, luovuutta työssä ja myös älyn juoksua? Ja hoksaammeko käyttää esimerkiksi eläinten kanssa tapahtuvaa vuorovaikutusta henkilökohtaisen kasvun apuna?

Olen kehitellyt itselleni HLEtä, Horse learning environment’ia. Siihen kuuluu pala maalaismaisemaa, islanninhevonen Pinna frá Laekjarbakka ja talli, jossa se asuu.

Pinna on reipas ja sosiaalinen, mistä päättelen sen voivan nyt hyvin. Stressin merkit hevosissa kertovat että jotain on pielessä: laumaolosuhteissa, ruokinnassa, terveydessä. Tai jopa menneisyyden kokemuksissa, jolloin tarvitaan aikaa ja työtä stressistä pois oppimiseen. Olosuhteiden seuraaminen läheltä on tärkeää, koska minulla on vastuu hevosestani. Ratsastuksenopettaja sanoo että kun itse siivoaa karsinan joka päivä niin tietää heti, jos jotakin on vialla. Kakkakasojen puuttuminen on iso hälytysmerkki ähkystä, johon moni tuttukin hevonen on menehtynyt. Niitä kasoja ei siis turhaan tallilla sanota plussa-pisteiksi…

Yhteistyöhön hevosen kanssa tarvitaan molemminpuolista luottamusta. Sanonta että hevonen haistaa pelon pitää paikkansa. Laumaeläimenä se olettaa meidän johtajana suojelevan sitä, tulkitsevan tilanteita ja kertovan suunnan – vaikka onkin meitä seitsemänsataa kiloa suurempi. Ja kehonkieli kertoo niin paljon, että teeskentelykään ei auta: jos et oikeasti luota itseesi noita isoja eläimiä käsitellessäsi, niin tavallinen postilaatikkokin muuttuu hetkessä murisevaksi hirviöksi joka on juuri hyppäämässä hevosen kimppuun terävillä hampaillaan.

Eikä luottamuskaan yksin riitä. Tarvitaan myös kunnioitusta. Yhteistyössä on tärkeää että on yhteiset säännöt joihin voi luottaa. Kunnioitus on sitä että alueelleni ei tulla pyytämättä lupaa, hihaani ei nypitä hampailla, riimussa kävellään takanani, eikä minua päin kävellä. Kun minä pysähdyn, riimun päässä kulkeva hevonenkin pysähtyy heti. Ilman tällaisia sääntöjä mukava harrastus saattaa äkkiä muuttua hengenvaaralliseksi. Postilaatikkoa voi nimittäin myös pelätä ihan pelleilläkseen ja huvitellakseen, jos ei saa riittävästi mahdollisuuksia purkaa energiaansa. Toistuvassa päiväohjelmassa ja harjoituksissa muodostuu helposti ennakoitavia rutiineja, joten joskus myös irrottelu on tärkeää: siksi välillä laukataan pitkin metsäteitä niin lujaa kuin kintuista lähtee. Kunnioitus on myös sitä, että pyrin ymmärtämään hevosen käyttäytymistä, huomioimaan sen tarpeita, enkä ojenna sitä turhan kovakouraisesti.

Näitä asioita en ole oppinut kirjoista vaan tekemällä. Kehonkieltä ja johtajuutta on pakko vaan mielikuvaharjoitella ja kokeilla käytännössä. Joskus mustelmillakin, koska kaikki hevoset eivät käyttäydy yhtä nätisti kuin omani.  Joskus nämä asiat ovat kyllä auttaneet myös opettajan työssä, vaikka levottoman luokan rauhoittamisessa. En ollenkaan ihmettele että leadership coachingissa käytetään hevosia menestyksellisesti apuna johtajien kouluttamisessa.  

Tämän harrastuksen parissa usein rapa roiskuu, mutta sille ei voi mitään, säätä ja olosuhteita ei aina voi valita.  
Mutta sen voi, että on avoin oppiakseen uutta.

Sanna Oja
Tuntiopettaja

Olen ollut Liikkeessä seitsemän vuotta. Sen lisäksi, että olen opetellut opettajaksi kantapään kautta tuona aikana, olen saanut kaksi lasta, opiskellut filosofian maisteriksi ja hankkinut myös virallisen opettajan pätevyyden. Olen siis konkreettisesti ollut koko ajan liikkeellä.

Tänä syksynä sain vihdoin ja viimein kaipaamani mahdollisuuden pysähtyä, kun jäin kahdeksi kuukaudeksi virkavapaalle. Tai siis opintovapaahan se oli. Minussa asuvan pienen ekonomin olisi pitänyt kirjoitella väitöskirjaa, mutta täytyy myöntää, että humanisti minussa vietti suurimman osan päivästä tuijottelemalla ulos yliopiston ikkunoista, pohtimalla työuraansa, josta suurin osa on vielä edessäpäin ja omaa opettajuuttaan. Tein siis sitä, mitä juuri täysikään ehtinyt nuorimies kertoi äidilleen tekevänsä, kun hän ryhtyi tivolin possujunan kuljettajaksi: etsin itseäni.

Tarkastellessani syksyn etenemistä Linnanmaan floorassa minulle kirkastui muutama asia omasta työstäni. Huomasin, että tuntui suorastaan ylelliseltä, ja hyvin erikoiselta, kun oli lupa keskittyä vain yhteen asiaan. Kun tarkemmin asiaa ajattelee, meistä opettajistahan on melko moneksi. Työhömme kuuluu opetuksen lisäksi paljon sellaista, mikä opiskelijoille ei näy suoraan. Kiireisimpinä päivinä tuntuu, että olen kuin Maija Poppasesta tuttu Perttu, joka yhdenmiehenbändinä soittaa torvea, symbaalia, haitaria ja rumpua, pahimmillaan jopa kaikkia yhtä aikaa. Kun saman päivän aikana joutuu paukuttamaan englannin sanastoa opiskelijoille, polkemaan työharjoittelukäynnille ja naputtamaan seminaarissa tutkimuskysymysten tärkeydestä, työpäivät tuntuvat välillä todella raskailta.

Toisaalta sama monipuolisuus kuuluu työni parhaimpiin puoliin. Jos siis joskus työpäivän aikana nauran ja itken samanaikaisesti, taito joka minulla on ollut ihan pienestä pitäen, niin ei ole syytä huoleen. Erityisen tärkeänä ja mielekkäänä olen kokenut oman roolini tuutor-opettajana, koska itse koen saaneeni hyvin vähän henkistä tukea opintoihini yliopistolta. Oikeastaan pedagogiikkani perustuu hyvin pitkälti siihen, että pyrin tekemään asiat päinvastoin kuin monet minua opettaneet (tai opettamatta jättäneet) ovat tehneet opintojeni varrella. Minusta on tullut mm. Facebook-tuutori, joka parhaimmillaan vastaa opiskelijoiden kysymyksiin saman minuutin aikana ”kostoksi” siitä, etten ole vieläkään saanut sähköpostivastausta eräältä opintoasiainpäälliköltä opintoihini liittyvään kysymykseeni. Mutta toivo elää ja odotellaan vielä, ei siitä ole kuin kaksitoista vuotta, kun otin häneen yhteyttä. Vaikka opiskelijoiden mieltä painavat asiat kaipaavat harvoin vastausta saman minuutin tai edes tunnin sisällä, toivon että läsnäolostani sosiaalisessa mediassa välittyy opiskelijoille tunne, että apu on ”only one click away”.

Mutta palataanpas takaisin siihen, kun etsin itseäni. Arvatkaapas mistä minä löydyin? Ei varmasti ole vaikea kuvitella vaikkei olisikaan ollut todistamassa sitä, kun yhä useammin löysin itseni hiippailemasta koulumme käytäviltä, kokouksista istumasta ja pylväitä halailemasta.

Anna Marin, englannin ja markkinoinnin lehtori

PS Jatkoin mielessäni Ulla Reinikaisen blogikirjoituksessaan aloittamaa ajatusleikkiä. Eiköhän siis opettajakollegat tehdä oma ”Vain opettajaelämää”, jossa opetamme toistemme parhaita oppitunteja omalla tyylillämme. Jokainen päivänsankari saisi myös järjestää omannäköisensä päivän. Reinikaisen Ulla varmaankin laittaisi meidät laatimaan tuloslaskelmia ja taseita. Videolta näytettäisiin, miten oppitunti syntyi aikanaan (”Mjoo, no kello läheni kolmea aamuyöstä ja jotain piti keksiä aamutunnille”). Sitten kehuttaisiin kovasti toistemme versioita (”olipa liikuttava tunti yritysmuodoista”), halailtaisiin, itkettäisiin ja naurettaisiin. Aijaijaijaijaaaaaaaa!

Tammikuussa 2011 alkoi OAMK:n liiketalouden yksikössä kokeilu. Yhteistyössä Lapin Ely keskuksen aloitteesta käynnistettiin KTAMK:n kanssa yhteinen hanke kirjasto- ja tietopalvelualan tradenomikoulutuksen saattamiseksi verkkoon. Nyt marraskuussa 2013 opiskelijat alkavat vähitellen valmistua. Osa on jäänyt matkalle, mutta ihan mukavan kokoinen porukka on opinnäytetyövaiheessa.

Näin opettajan ja tutorin roolissa on nyt hyvä pohtia, mitä jäi käteen. Ainakin ryhmä iloisia ja energisiä opiskelijoita, kokemuksia siitä, kuinka hyvä ryhmähenki voi syntyä myös verkossa ja hyvää palautetta työelämän edustajilta.

Verkko-opiskelua ihan turhaan pidetään mörkönä. Netti tarjoaa mahdollisuuden itsenäiseen ja ajasta riippumattomaan työskentelyyn niin opettajalle, kuin opiskelijallekin. Opettajan työ ei katoa minnekkään, vaikka opettaja tekisikin luennostaan nauhoitteen, jonka laittaa opiskelijoille, siitä tulee vain erilaista. Pitää aktiivisesti seurata opiskelijoiden töskentelyä, valvoa verkkokeskusteluita ja antaa palautetta. Jep… luokkahuoneopetus on usein helpompaa. Luennon jälkeen siinä ennätät vastata vain pariin pieneen kysymykseen. Verkossa opiskelijalla on aikaa miettiä ja muotoilla isoja kysymyksiä, joihin vastaaminenkin vaatii aidosti ajatusta. Eikä kysymystä voi ohittaa kommetilla ”sori pitää ehtiä toiselle tunnille”.

Näiden parin vuoden aikana olen varmasti kasvanut opettajana. Olen oppinut paljon siitä, mitkä asiat edesauttavat (hyvä draivi ryhmällä) ja mitkä rajoittavat (kaikki laajat verkkokeskustelut samaan aikaan) opiskelua. Olen oppinut jäsentämään aikatauluja ja toimimaan tulkkina opettajakolleegoiden ja opiskelijoiden välillä. Olen oppinut uuden rytmin tehdä asioita ja sen, että tietotekniikka opetuksessa on vain tekniikkaa ja edelleen se opettaja ja pedagogia siellä taustalla on kaikki kaikessa.

Tammikuussa alkaa uusi verkkoryhmä KIRSUOMI, porukka on ympäri maata. Vähitellen alkaa jännittämään tuleeko hommasta yhtä mukavaa, kuin edellisen ryhmän kanssa. Tai no, tuleehan siitä, kun pannaan tulemaan 🙂

Kirjoittaja: Lehtori Ulla Virranniemi, Kirjasto- ja tietopalvelualan ko.

Jokin aika sitten  jumpassa, kesken kiihkeimmän hyppelehtimisen, ohjaaja totesi: ”Ei taida kukaan ajatella verotusta juuri nyt!”. Teki mieli kiljaista vastaan: ”Mistäs tiiät?” Hyvinkin olisin voinut ajatella verotusta, nimittäin viime töikseni ennen jumppaan lähtöä toimitin parille opiskelijalle verotuksen peruskurssin luentomateriaaleja. Jokin niihin liittyvä seikka olisi voinut pyöriä mielessäni. Tai olisin voinut myös miettiä jotain kirjanpitoon liittyvää asiaa, koska niitä päivät pitkät työkseni pyörittelen.

Mutta niinhän se taitaa olla, että verotusta ja kirjanpitoa pidetään hauskanpidon vastakohtana. Mitä on kyllä vähän vaikea ymmärtää näin laskentaihmisen näkökulmasta. Mikä onkaan mukavampaa kuin saada numerot järjestymään kauniisiin riveihin? Ja sitä riemua, kun tase menee tasan! Kirjanpidossa on oma pettämätön logiikkansa, joka antaa tunteen siitä, että maailma on hallittavissa.

Myös kirjanpitäjien ajatellaan helposti olevan tylsiä, pikkutarkkoja ja eristäytyneitä. Onko tuo stereotypia totta? No ei tasan ole!  Siis toki kirjanpitäjän työssä pärjää paremmin, jos omaa hyvän keskittymiskyvyn ja tulee toimeen numeroiden ja tietokoneiden kanssa. Mutta harvassa ovat nykyään sellaiset taloushallinnon työpaikat  joissa pystyy täyspäiväisesti eristäytymään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä. Työ vaatii yleensä niin kekseliäisyyttä, kielitaitoa kuin kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa.

Televisiosta puskee toinen toistaan hurjempia tositeeveeohjelma, joissa aiheena on eri ammattien edustajien työ. Milloin seurataan lääkäreiden tai kätilöiden työtä, puhumattakaan tullista, poliiseista tai vartijoista. Jopa rekkakuskeista ja huutokaupan pitäjistä on tehty omat sarjansa. Mutta milloin näkee päivänvalon uutuussarja ”Kirjanpitäjät”? Odotan jo innolla ensimmäisen jakson kuvausta: ”Meneekö Tomin tase tasan? Saako Annika alvit ajoissa raportoitua? Koituuko kassaero Katin kuukausiraportin kohtaloksi? Kaikki tämä ja paljon muuta tämän illan jaksossa!”

Ulla Reinikainen, taloushallinnon lehtori

Viime viikon torstaina Liiketalouden yksikössä oli InnoStartti-tapahtuma. Se kokosi kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat innovoimaan uutta. Toimeksiantajina tapahtumassa olivat Tuba food & lounge, Yritystakomo, Lappset sekä Liminganlahden luontokeskus.

Omat ryhmäni ideoivat Liminganlahden luontokeskukselle viestinnän ja markkinoinnin kehittämistä sekä erilaisia teemallisia tapahtumia. Myös nettisivujen kehittäminen oli yhtenä aiheena. Tuloksiksi saatiin monipuolisia ehdotuksia kaikista näistä teemoista.

Kolme parasta ryhmää kaikista toimeksiannoista palkittiin. Luontokeskuksen osalta voittajiksi kruunattiin viestinnän ja markkinoinnin kehitysehdotukset, karttapalvelun kehittäminen sekä Sydäntalven taikaa -tapahtuma. Voittaneet opiskelijaryhmät saivat myös diplomit muistoksi päivästä. Toimeksiantaja puolestaan saa kaikkien ryhmien ideat käyttöönsä.

Itselleni päivä oli jännittävä, sillä olin ensimmäistä kertaa tapahtumassa mukana huolehtimassa osaltani päivän kulusta. Onneksi kaikki meni hyvin, kiitokset opiskelijoille ja toimeksiantajille!

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä luontokeskuksessa tulevan talven aikana tapahtuu. Kannattaa käydä tutustumassa monipuoliseen toimintaan!

Terhi Mustakangas, opettaja

Olipa kerran yksi pieni opinnäytetyöidea, josta tuli lumivyöry, joka suureni ja paisui matkan varrella saaden yhden valmistuvan kirjastotädin miltei hulluuden partaalle, mutta myös hyvin onnelliseksi. Keväällä 2012 aloin miettiä opinnäytetyön aihetta, sillä aikomukseni oli valmistua seuraavana keväänä. Minua kiinnosti kestävä kehitys yhdistettynä kirjastomaailmaan ja aiheesta olikin sattumalta menossa valtakunnallinen hanke Kestävä kehitys kirjastoissa. Sattuman kauppaa oli myös se, että Helsingissä järjestettiin samaisena vuonna kansainvälinen kirjastoalan vuoden huipputapahtuma IFLA-konferenssi (International Federation of Library Associations and Institutions), jonka yhteydessä pääsin keräämään materiaalia opinnäytetyötäni varten. Samalla opparistani tuli kansainvälinen osa käynnissä ollutta projektia. Seuraava paukku tuli tammikuussa sähköpostin välityksellä: minua pyydettiin mukaan IFLA:n julkaisusarjaan omalla artikkelilla. Tästä en suurin surminkaan voinut kieltäytyä, vaikka artikkeli piti kyhätä kokoon parissa viikossa, pimeinä tammi-helmikuun iltoina ja viikonloppuina. Pakertamiseni tulos on nyt vihdoin painettuna kirjassa The Green Library. Yksi elämäni hämmentävimpiä hetkiä oli pidellä tätä teosta käsissä ensimmäisen kerran. 

The book.

Kun kaikki oli tähän mennessä onnistunut paremmin kuin hyvin, nälkä kasvoi syödessä ja ajatus osallistumisesta tämän vuoden IFLA-konferenssiin alkoi itää. Suurimpana esteenä matkalle oli konferenssin etäinen sijainti, Aasiassa Singaporessa, sekä järkevä syy lähteä niin kauas. Toisin sanoen paperi oli saatava läpi sopivaan aihealueeseen. Paha tapani on jättää asioita viime tippaan ja niinpä vietin vappuaattoni koululla kirjoittaen tiivistelmää, joista IFLA:ssa esiteltävät paperit valittiin. Muistan miettineeni, että tämän on parempi olla kaiken vaivan arvoista. Kuinka ollakaan, paperini hyväksyttiin yhdeksi session Future libraries going green esityksistä ja sain aloittaa matkan suunnittelun. Samalla sain tiedon, että minut oli valittu toiseksi palkinnonsaajaksi kansainvälisessä IFLA/ekz Library and Information Science (LIS) Student Paper Award 2013 –kilpailussa. Rankka kevät opparia ja muita tieteellisiä tekstejä kirjoittaen ja viimeisiä amk-kursseja suorittaen oli vihdoin saamassa päätepisteensä, kruunun kaiken komeuden päälle.  

Vihdoinkin perillä!

Itse konferenssi ei suuremmin eronnut Helsingin vastaavasta. Konferenssialue olisi yhtä hyvin voinut sijaita Suomessa. Toki kulttuurieroja oli myös nähtävissä – perinteinen Cultural evening oli tällä kertaa beach party. Suurin voimanponnistus itselleni oli luonnollisesti esitelmöinti aiheestani – kuinka arvioida kirjastojen kestävän kehityksen tilaa. Tyypilliseen tapaani vedin mutkat suoriksi enkä lätissyt turhia ja eksynyt aiheesta niin kuin moni muu aiheestaan innostunut. Lyhyesti kerrottuna esittelin mallia, jonka mukaan kirjaston kestävän kehityksen tilaa voitaisiin arvioida. Malliin kuuluu seitsemän osa-aluetta: tila, green IT, strategiat, kokoelmatyö, sijainti sekä asiakkaita ja henkilökuntaa (toivottavasti) yhdistävä tietoisuus ympäristöasioista. Osa-alueiden ympärille olisi tarkoitus myöhemmässä vaiheessa luoda erilaisia indikaattoreita, joiden avulla kestävän kehityksen tilaa voitaisiin konkreettisesti mitata. Tämä vaatisi kuitenkin paljon yhteistyökumppaneita ja sitä hankerahaa, jonka avulla kaikki pyörii. Hankkeen käynnistäminen ja siitä elantoni saaminen onkin seuraava haaveeni, vai pitäisikö sanoa tavoitteeni. Hyvän ystäväni mottoa lainaten: be careful what you wish for, it might just happen.

 Green Library -päivän lisäksi osallistuin konferenssissa myös muihin luentoihin ja workshoppeihin. Mieleen jäi ainakin New Professionals aihion workshop, jossa keskusteltiin ulkomailla työskentelystä ja opiskelusta. Tätä vaihtoehtoa en lähtisi sulkemaan itsekään pois.

Suomalaisesta näkökulmasta yksi kohokohta oli kieltämättä Sinikka Sipilän siirtyminen IFLAn puheenjohtajaksi seuraavalle kaksivuotiskaudelle. Sipilän valitsemaa teemaa ”Strong libraries, strong societies” olen mielelläni itsekin toteuttamassa.

Ehdin myös tutustua Singaporen kaupunkiin konferenssin aikana. Kaupungista jäi mieleen lukemattomat ostoskeskukset ja ravintolat, herkulliset aasialaiset ruoat, henkeäsalpaavat maisemat ja pilvenpiirtäjät, omaleimaiset kaupunginosat Chinatown ja Little India, ruuhkaton liikenne ja hyvin toimiva metroverkosto sekä lukemattomat ohjeet ja säännöt julkisilla paikoilla. Lyhyesti sanottuna: kaupunki haisi rahalta. Mielelläni vierailisin kyllä maassa uudestaan ja tutustuisin enemmän keskustan ulkopuoliseenkin elämään. Aasian valloitus on kuitenkin nyt aloitettu. Alla vielä muutama kuva reissun päältä. 

Palkinnonjakotilaisuus.

Kaupungin katolla.

Ohjeistuksia metroasemalla.

Singapore Flyer ja Garden of Bay.

Elina Karioja, kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelmasta toukokuussa 2013 valmistunut tradenomi

Naisten pankki on yhteisö, joka kerää lahjoituksia kehitysmaiden naisten yrittäjyyden ja toimeentulon edistämiseksi. Liiketalouden yksikön kestävän kehityksen toiminta sisältää samanlaisia tavoitteita. Niinpä innostuimmekin osallistumaan Kävele naiselle ammatti- tapahtumaan 15.9., jota Naisten pankki järjestää vapaaehtoisvoimin.  Ideana on, että vapaaehtoisen osallistumismaksun hinnalla maksetaan yhden naisen koulutus ammattiin. Ammatin hinta on 30e ja summan voi maksaa myös kimpassa kaverin kanssa. Tapahtuma järjestettiin usealla paikkakunnalla samanaikaisesti. Idean osallistumiseen saimme Naisten pankin toiminnassa mukana olevalta Anne Keräseltä. Hän tekee tutkimusta vastuullisesta johtamisesta Oulun yliopistolla.

Keräsimme osallistujia tapahtumaan Liiketalouden yksikössä sähköpostein, taukohuoneen ilmoitustaululla ja Heimossa. Oli ilahduttavaa, että Liiketalouden porukkaan ilmaantui paikalle yhdeksän aikuista ja kaksi lasta. Iloinen ja äänekäs porukkamme houkutteli myös Kalevan toimittajan ja kuvaajan meitä haastattelemaan. Seuraavan päivän lehdessä saimme ihailla kävelyporukan potrettia ja mainostaa Liiketalouden yksikön kestävän kehityksen ja kansainvälistymisen osaamista.

Tapahtumapaikalle oli järjestetty korukirppis, jossa saattoi tehdä löytöjä ennen ja jälkeen kävelyn. Tapahtuma alkoi ravintola Rauhalan pihalla sekä Naisten pankin että Oulun kaupungin tervehdyksillä. Sen jälkeen Amani- kuoro esitti Afrikkalaista musiikkia, jonka tahtiin vedettiin ohjattu alkujumppa. Useista mahdollisista reittivaihtoehdoista kävelimme viiden kilometrin lenkin, häikäisevän kauniissa syysauringon paisteessa Oulujoen viehättäviä rantoja ihaillen. Olimme onnekkaita, että juuri tapahtumapäivänä näin myöhään syksyllä, oli jopa seitsemäntoista astetta lämmintä.

Lenkin jälkeen kaikilla oli hyvä mieli ja hirveä nälkä, joten ravintola Tuban tarjoama Afrikkalainen brunssi houkutteli useita kävelijöitä. Kestävän kehityksen ideaan perustuva Tuba on tehnyt yhteistyötä myös Liiketalouden yksikön kanssa. Hyvän mielen saimme liikunnasta, hyvästä seurasta ja myös siitä, että onnistuimme tempauksellamme tukemaan monen naisen ja sitä kautta koko perheen toimeentuloa. Auttaminen oli helppoa ja mukavaa. Hyvä mieli seurasi meitä työpaikalle vielä maanantainakin.

Iloiset kävelijät

Sanna ja Minna

Koko kirjoitus »

Syksy etenee huimaavaa vauhtia, siltä tuntuu. Toimilupa-anomukset, strategiat ja budjetit ovat valmistelussa. Yksikössä laaditaan myös jo tulevan vuoden työsuunnitelmia. Monta asiaa on kuitenkin vielä avoinna.

Mielenkiintoinen kokemus tällä viikolla oli osallistuminen yliopiston taloustieteiden tiedekunnan kansainvälisen akkreditointiryhmän haastatteluun. Kansainvälinen arviointiryhmä kysyi meiltä ohjausryhmän sidosryhmäjäseniltä, miten näemme yhteistyön yliopiston kanssa ja mitä konkreettisia toimenpiteitä on tehty. Hyvänä esimerkkinä voimme mainita yliopiston ja Oulun kaupungin kanssa OGV-projektissa toteutetun Business Kitchenin. Se tuntui arviointiryhmän jäseniä erityisesti kiinnostavan.  Akkreditointiprosessin seuraaminen on ollut opettavainen kokemus; kansainvälisiä akkreditointeja on vireillä jo joissakin ammattikorkeakouluissa.

Kiireen keskellä on mukava päästä päivittämään tietojaan. Olimme parin yksikkömme opettajan kanssa johtamiskoulutuksessa. Teemana oli ”Muutoksen johtaminen & muutoksessa eläminen” – ajankohtainen aihe, jos mikä! Päällimmäisenä jäi mieleen, että muutoksen keskelläkin olisi hyvä kysyä: missä olemme onnistuneet? Voi myös pohtia: mikä minua tänään auttaisi, että päivästä tulisi onnistunut? Suurten tavoitteiden rinnalla kannattaa arjessa ajatella myös pienempiä askelia ja jakaa kokemuksiaan. Dialogisuus eri tavoilla toteutettuna synnyttää uusia ideoita ja oivalluksia.

Päivi Vesala, yksikönjohtaja

Tammikuun 2013 viimeisenä viikonloppuna 26 tietojenkäsittelyn ammattilaista kokoontui Helsinkiin Ambientia Oy:n tiloihin tarkoituksenaan kirjoittaa kirja ketterästä ohjelmistokehityksestä yhden viikonlopun aikana. Kirjapyrähdyksen (eng. book sprint) organisaattorina oli Systeemityöyhdistys Sytyke. Kirja – 398 vuotta ketteriä kokemuksia – julkaistiin 5.9.2013 Sytykeen laivaseminaarissa. Kirja ei ole oppikirja, vaan sisältää yksittäisten kirjoittajien kokemuksia ketterästä ohjelmistokehityksestä. Muiden kokemusten kautta voi oppia uutta itsekin.

Miten 26 erilaisilla taustoilla olevaa henkilöä sai kirjan aikaan?

Yhdellä osallistujalla oli fasilitaattorin rooli. Hän ei osallistunut kirjoittamiseen muutoin kuin kirjoittamalla kirjan alkuun luvun kirjan kirjoittamisesta. Fasilitaattori keskittyy rikastavan ja rakentavan yhteistyön edellytysten luomiseen. Hän ei ota kantaa sisältöön vaan auttaa ryhmää pääsemään päämääriinsä. Fasilitaattorilla oli mukavia tapoja asioiden sopimiseksi ja esittämiseksi: äänestäminen, haluan puheenvuoron, olen huomannut keskustelun loppuneen.

 Äänestykset hoidettiin peukuttamalla: ylös, alas tai vaakatasossa.

Haluan sanoa jotakin kaikille, nousen siis seisomaan. Fasilitaattori huitoo käsillä, tarkoittaa: ”Hei kaikki, huomatkaa …” Tätä ei käytetty kertaakaan.

 Kun fasilitaattori halusi keskustelun loppuvan, niin hän nosti oman kätensä nyrkissä ylös. Kun osallistuja huomasi tämän, niin hän nosti myös kätensä ylös ja lopetti keskustelun. 

Kirjan tavoitteen ja sisällön suunnittelussa käytettiin post-it-lappuja. Ryhmissä mietittiin annettua asiaa ja kirjoitettiin  post-it-lapuille ryhmän keskustelun tulokset. Lopuksi post-it-laput vietiin taululle.

 Mietintää ryhmissä

Kirjan tavoitteet.

 Kirjan sisällön ryhmätöiden tuloksia

 Kirjan luvut alkavat hahmottua

Kun oli päästy näin pitkälle, niin oltiin ensimmäisen työpäivän, lauantain iltapäivässä. Kello 15 aikoihin päästiin varsinaiseen kirjoittamiseen. Jokaisella oli oma tietokone mukana. Kirjoittaminen tehtiin Googlen Drive -palvelussa. Jokaiselle luvulle tehtiin oma dokumentti ja oikeudet kirjoittaa annettiin kaikille osallistujille.

Kirjoittaminen

Kukin valitsi sen luvun, johon halusi omia kokemuksiaan ketterästä ohjelmistokehityksestä kirjoittaa. Kirjoittaminen tauotettiin. Kerran tunnissa oli pakko pitää vähintään 5 minuutin tauko. Pidettiin myös yhteisiä kaikkien kirjoittajien välisiä keskustelutaukoja.

Lauantaina klo 18 ensimmäiset lähtivät kotiin viettämään aikaa perheen parissa. Kello 20 oli pakko poistua Ambientian tiloista, koska hälytykset menivät silloin päälle. Osa kirjoitti lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kotoa käsin.

 Sunnuntaina kello 9 kokoonnuttiin taas Ambientialle. Päivä aloitettiin keskustelulla, jonka tuloksena saatiin määriteltyä kirjalle ’valmiin määritelmä’ (DoD, Definition of Done): ”Kehtaan kertoa kaverille”. Lisäksi sovittiin, että kirja on artikkelikokoelma, ei tarina alusta loppuun.

Kirjoittamista ja kommentointia jatkettiin koko sunnuntaipäivä. Illalla klo 18 tuotokset yhdistettiin ja julkaistiin Creative Commons CC BY -lisenssillä kirjan ensimmäinen versio. 

Kirjan viimeistely

Kirjan ensimmäiseen versioon oltiin niin tyytyväisiä, että päätettiin pitää toinen kirjoitussessio, jossa kirjaa viimeistellään. Tämä sessio oli helmikuun lopussa yhtenä lauantai-päivänä. Osa kirjoittajista oli Helsingissä Ambientialla, osa Oulussa tai muualla Suomessa. Tämän mahdollisti Google Drive -palvelun käyttö. Lisäksi päällä oli ACP-neuvottelu. Viimeistelyä tehtiin jonkin verran myös tämän lauantain jälkeen. Viimeistelyjen jälkeen keväällä 2013 julkaistiin kirjasta versio 2.0 edelleen CC BY -lisenssillä.

Sananlasku ’nälkä kasvaa syödessä’ kävi toteen tämän kirjan kirjoitusprosessissa. Alussa tavoite oli tehdä kirja pdf-muodossa. Tämä tavoite toteutui versioissa 1.0. ja 2.0. Tuotokseen oltiin niin tyytyväisiä, että haluttiin tehdä ’oikea kirja’. Siispä versio 2.0 meni kielenhuoltoon ja sen jälkeen julkaistiin kirja, joka on ostettavissa verkkokaupasta. pdf-versiot ovat ladattavissa ja luettavissa Sytyken sivulta.

Entä tämän jälkeen … eKirja-versio sekä englanninkielinen versio ovat tulossa myöhemmin vuoden 2013 aikana. Kukaan ei tammikuisena lauantai-aamuna puhunut englanninkielisestä versiosta, lieneekö kukaan sellaista ajatellutkaan.

Liisa Auer, lehtori