Rupsahda rauhassa Rakkaani

Oulun ammattikorkeakoulu Oy:llä (Oamk) on kustannusvaje. Sama kustannusvaje vaivaa myös Suomen valtiota. Kun Oamkin pitäisi säästää vuodessa noin kolme miljoona euroa, vastaava summa Suomen valtiolla on noin 3 miljardia euroa. Oamkin kustannusvaje on pitkälti seurasta Suomen kustannusvajeesta, sillä pääosa Oamkin rahoituksesta tulee valtiolta Opetus- ja kulttuuriministeriön kautta. Runollisesti ilmaistuna voisi asian ilmaista seuraavasti: Suomi-valtamerilaivan aiheuttamat taloudelliset jälkimainingit heiluttavat Oamk-jollaa niin pahasti, että Oamk-jollan kyydistä mahdollisesti tippuu vuoden sisällä kymmeniä ihmisiä.

Oamk Oy:n hallitus on päättänyt, että kustannusvajeesta on päästävä nopeasti eroon parempi kertarutina kuin ainainen kitinä –periaatetta noudattaen. Taloutta pyritään sopeuttamaan monella eri rintamalla. Koska henkilöstömenot ovat Oamkin talouden suurin menoerä noin 70 % osuudellaan, kohdistunevat tulevat sopeuttamistoimet erityisesti henkilöstömenojen vähentämiseen. Osakeyhtiössä on helpompi vähentää henkilöstöä taloudellisiin ja tuotannollisiin syillä kuin kunta- tai valtiosektorilla.

Vaikka Kalevan päätoimittaja kirjoitti jokin aika sitten sunnuntain kolumnissaan Oamkissa käynnistettäviä yhteistyöneuvotteluja aamukahvit kurkusta pöydälle –uutiseksi, niin ei tarvitse palata kuin 1990-luvun alkuun, jolloin oli monella tapaa vastaavanlainen tilanne.

Itselläni on henkilökohtaisia kokemuksia tuosta ajasta ja sattuneesta syystä nuo ajat ovat viime aikoina muistuneet mieleeni. Työskentelin tuohon aikaan samassa rakennuksessa kuin nykyisin eli Professorintien kampuksella, joka silloin tunnettiin paremmin Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksena. Olin tullut taloon töihin vuoden 1990 tammikuussa epäpätevänä tuntiopettaja. Opetin luonnontieteellisiä aineita, kuten anatomiaa ja fysiologiaa, mikrobiologiaa sekä kliinistä fysiologiaa.

Kun lama tuli, vähenivät opetustuntien määrät huomattavasti. Esimerkiksi luonnontieteellisten opettajien määrä väheni viidestä opettajasta kahteen parissa vuodessa. Kun opetushenkilökuntaa alettiin vähentää, oli yleisenä periaatteena, että aluksi saivat lähteä epäpätevät, määräaikaiset ja taloon viimeksi tulleet opettajat. Kuuluin tähän ryhmään, joten kohtaloni oli sinetöity. Tosin hankin pedagogisen pätevyyden 1992, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Vaikka tiettyä periaatetta noudatettiin henkilöstövähennyksissä, oli kuitenkin joitakin epäpäteviä, määräaikaisia ja taloon viimeksi tulleita, jotka syrjäyttivät aikaisemmin taloon tulleita. Tällainen toiminta tuntui epäoikeudenmukaisilta niistä, joihin tämä kohdistui. Lisäksi irtisanomisuhanalaisten keskinäiset välit saattoivat kiristyä. Toisen ammattitaitoa saatettiin vähätellä ja omaa erinomaisuutta korostaa. Piikittelyä tapahtui myös kasvokkain.

Työstä lähtevälle on tärkeää, että häntä muistetaan, kun työt loppuvat. Muistaminen on merkki siitä, että sinun tekemääsi työtä arvostetaan. Itselleni ja muutamalla muullekin kollegalle muistaminen tapahtui osastonkokouksessa. Osastonjohtaja piti lyhyen puheen, antoi pienen lahjan (jota en millään muista, mikä se oli, mutta hyvin se mahtui käteen.) Muistan hyvin hänen lempeän hymynsä ja lämpimän kädenpuristuksensa. Lämmin käsi on aina parempi kuin kylmä käsi.

Olin viime joulukuussa eräässä Oamkin työryhmässä vierailijana. Eräällä työryhmän jäsenellä loppuivat työt joulukuun lopussa. Läksiäistapahtumassa mietin hiljaa mielessäni omaa vastaavaa tapahtumaa yli 20 vuoden takaa ja totesin, että ainakin tämän työryhmän esimiehellä on taito tehdä tällaisesta ikävästä tilanteesta lämminhenkinen, inhimillinen tilaisuus. Tämän hyvän käytännön voisi lisätä vaikkapa Oamkin laatukäsikirjan uuteen versioon.

Sellaistakin ihmeellistä tapahtui, että opiskelijalähetystö kävi yksikönjohtajan puheilla työsuhteeni jatkamisen puolesta, mutta laihoin seurauksin. Toinen solidaarisuuden osoitus oli myös se, että eräs minun jälkeeni tullut pätevä opettaja olisi pannut omat tuntinsa puoliksi ja antanut puolet tuntinsa minulle. Olisimme molemmat olleet silloin sivutoimisia tuntiopettajia. Tämänkin ehdotuksen yksikönjohtaja hylkäsi.

Lopuksi palaan blogini otsikkoon, jonka sisältö selviää tässä viimeisessä kappaleessa. Kun opetin toisella asteella, tapana oli koota yhteen luokkaan kaikki kansakoulunkäyneet. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että luokan oppilaiden keski-ikä oli 40-50 vuoden välillä. Eräs opettaja sanoi luokkaa mummeleiden luokaksi, itse kutsuin luokkaa rupsahtaneiden luokaksi jopa luokan edessä. Onneksi suurin osa luokan oppilaista oli sinut ikääntymisensä kanssa, mutta oli joukossa tietenkin myös muutama mielensäpahoittaja. Kun lähdön hetki koitti, sain heiltä seuraavanlaisen kortin:

 

 

Seppo Pakanen, suunnittelija, vs. laatukoordinaattori
Tietotuotantotiimi, IT-palvelut

 

Saatat pitää myös näistä...

Vastaa